— Ah, ajatteli Christophe, jos minä olisin vapaa, jos ei tuo julma voima, joka vaatii minua olemaan se, mikä olen, pakottaisi minua itseään tottelemaan, tai ellen tottele, kuolemaan häpeästä ja itseäni inhoten, kuinka minä silloin tekisin teidät onnellisiksi, kaikki ne, joita rakastan! Antakaa minun ensin elää, toimia, kamppailla, kärsiä; ja sitten minä tulen teidän luoksenne takaisin, entistä alttiimpana. Oi, en tahtoisi muuta kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa!…

Christophella ei olisi ollut voimaa kestää ylen onnettoman Louisan ainaisia moitteita, jos ne moitteet olisivat vain jaksaneet pysyä vaiti. Mutta Louisa oli heikko ja hiukan löyhä suustaan, eikä voinut pitää sisällään tukahuttavaa tuskaansa. Hän puhui asiasta naapureille. Hän puhui siitä kahdelle toiselle pojalleen. Veljet eivät voineet jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, kun saivat kerrankin hiukan oikaista Christophea. Ei varsinkaan Rudolf, joka kadehti yhä vanhempaa veljeään, vaikkei hänellä nykyään liioin ollut siihen syytä. Niin, Rudolf, jota pieninkin ylistys, mitä hän kuuli Christophesta, katkeroitti ja joka pelkäsi, joskaan hän ei uskaltanut sitä alhaista ajatusta tunnustaa, Christophen tulevaa menestystä, — (sillä hän oli tarpeeksi älykäs nähdäkseen veljensä voiman ja aavistaakseen, että ehkäpä muutkin ihmiset sen vielä tuntisivat), — Rudolf oli nyt oikein onnellinen, kun sai nujertaa Christophea arvollaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt paljoa äidistään, vaikka tiesi hänen tukalan asemansa; hän oli kyllä hyvissä varoissa auttaakseen Louisaa, mutta jättikin sen asian yksinomaan Christophen huoleksi. Kun hän nyt kuuli Christophen suunnitelmasta, niin näytti hän heti koko sydämensä odottamattoman hellyyden. Hän vihastui, että Christophe tohti aikoakin hyljätä äitinsä, ja nimitti moista tekoa luonnottomaksi itsekkyydeksi. Hän ei kursaillut mennä sanomaan sitä suoraan itselleen Christophellekin. Hän läksytteli Christophea juhlallisesti ja vakavasti, kuin lasta, jonka pitäisi saada vitsaa; hän muistutti kopeannäköisenä Christophelle hänen velvollisuuksistaan äitiä kohtaan, ja puhui kaikista uhrauksista, mitä äiti oli hänen tähtensä tehnyt. Christophe oli haljeta raivosta. Hän lennätti Rudolfin ulos ovesta, potkaisten häntä takalistoon, ja sanoi häntä veijariksi ja ulkokullatuksi koiraksi. Rudolf kosti hänelle, ärsyttämällä äitiä häntä vastaan. Hänen yllytyksestään alkoikin Louisa uskotella itselleen, että Christophe käyttäytyi tässä asiassa huonon pojan tavalla. Hän kuuli itselleen väitettävän, ettei Christophella ollut oikeutta lähteä, ja niitä sanoja hän mielellään uskoi. Sen sijaan, että olisi turvautunut kyyneliinsä, jotka olivat hänen vahvin aseensa, moitti hän Christophea katkerasti ja väärämielisesti; ja se kiihoitti Christophen vastarintaan. He puhuivat nyt toisilleen monta kiusallista sanaa; ja tulos oli, että Christophe, joka tähän asti oli vielä epäröinyt, ryhtyi nyt todentotta jouduttamaan matkaansa. Hän tiesi, että armeliaat naapurit surkuttelivat hänen äitiään, ja että korttelin yleinen mielipide esitti Louisan jonkinlaisena uhrina ja hänet itsensä pyövelinä. Christophe puri hammasta, eikä tinkinyt päätöksestään.

Päivät menivät. Christophe ja Louisa tuskin puhuttelivat toisiaan. Nauttimatta viimeiseen pisaraan saakka niistä hetkistä, mitä he vielä saivat viettää yhdessä, hukkasivat nuo toisiaan rakastavat ihmiset nyt vähää kallista aikaansa — niinkuin usein käy — hedelmättömään jöröyteen, joka hävittää monet hellät tunteenilmaukset. He eivät tavanneet toisiaan muulloin kuin ruokapöydässä; siinä he istuivat vastatusten, mutta eivät puhuneet keskenään, koettivat syödä jonkin palan, ei juuri syödäkseen, vaan näyttääkseen muka rauhallista ryhtiään. Christophe sai tuskin jonkun sanan kurkustaan: mutta Louisa ei vastannut hänelle; ja kun hän puolestaan tahtoi puhua, niin oli Christophe vaiti. Tällainen asema kävi heille molemmille sietämättömäksi; ja kuta kauemmin sitä kesti, sitä vaikeampi oli siitä päästä. Pitikö heidän nyt lopulta erota tällä tavalla? Louisa alkoi vähitellen huomata, että hän oli tehnyt vääryyttä ja ollut typerä; mutta hän kärsi liiaksi jaksaakseen ymmärtää, kuinka hän saattaisi voittaa takaisin poikansa sydämen, jonka hän luuli kadottaneensa, ja estääkseen hänet miten hyvänsä lähtemästä matkalle, sillä sitä ajatusta hän ei itsepintaisuudessaan tahtonut käsittää. Christophe katseli salavihkaa äitinsä kalpeita ja itkusta pöhöttyneitä kasvoja, ja häntä runteli tunnonvaiva; ja kun hän oli jo päättänyt lähteä, ja tiesi, että se oli hänen elämänsä ehto, niin toivoi hän pelkuristi mielessään, että hän olisi jo lähtenyt, niin hän olisi välttänyt nämä tuntonsa raatelut.

Lähdön piti tapahtua ylihuomenna. Eräs heidän viimeisiä yhdessäolonsa surullisia hetkiä oli päättynyt. Illallisen jälkeen, jota syödessä he eivät olleet virkkaneet toisilleen sanaakaan, oli Christophe poistunut kamariinsa. Ja siellä hän istui nyt pöydän ääressä, pää käden nojassa, voimatta tehdä mitään työtä, ja kidutti itseään. Yö kului, oli jo melkein kello yksi. Yhtäkkiä hän kuuli kolauksen, tuoli kaatui vierashuoneessa; ovi aukesi ja äiti, paitasillaan ja paljain jaloin, heittäytyi hänen kaulaansa nyyhkyttäen. Häntä poltti aivan kuin kuume, hän suuteli poikaansa, ja hän valitteli kesken epätoivoisia nyyhkytyksiään:

— Älä lähde! Älä lähde! Minä pyydän, rukoilen sitä! Poika-kultani, älä lähde!… Minä kuolen, jos lähdet… Minä en voi, minä en voi sitä kestää!…

Tyrmistyneenä ja peljästyneenä Christophe suuteli häntä, hokien:

— Rakas äiti, rauhoitu, rauhoitu nyt!

Mutta Louisa jatkoi:

— Minä en jaksa sitä kestää. Minulla ei ole enää ketään muita kuin sinä. Jos lähdet, mitä minusta tulee? Minä kuolen, jos lähdet. Minä en tahdo kuolla sinusta erilläni. Odota, kunnes minä olen kuollut!…

Nuo sanat raatelivat Christophen sydäntä. Hän ei tiennyt, miten äitiä lohduttaa. Sillä mitkä perustelut pystyivät tuollaiseen hillittömään rakkauteen ja tuskaan! Christophe veti äidin syliinsä ja koetti häntä rauhoittaa suuteloin ja hellin sanoin. Vanhus vaikeni vähitellen ja itki hiljaa. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi Christophe hänelle: