— Mene nukkumaan, sinä vilustut.
Äiti sanoi yhä:
— Älä lähde!
Christophe vastasi, aivan hiljaa:
— Minä en lähde.
Louisa säpsähti, ja otti häntä kädestä:
— Onko se totta? kysyi hän. Ihanko totta?
Christophe käänsi kasvonsa poispäin, lohduttomana:
— Huomenna, virkkoi hän, huomenna sanon sen sinulle… Jätä nyt minut, minä rukoilen!…
Louisa nousi sävyisästi ja meni kamariinsa.