Seuraavana aamuna hän häpesi tätä epätoivon puuskaa, joka oli noussut hänen päähänsä keskellä yötä; ja hän kauhisteli, mitä hänen poikansa nyt sanoisi; hän odotti Christophea, istuen kamarinsa nurkassa; hän oli ottanut käsille neulomuksen; mutta sormet herposivat sitä pitelemästä, hän antoi sen pudota maahan. Christophe tuli sisään. He toivottivat toisilleen hyvää huomenta, katsomatta toisiaan kasvoihin. Christophe oli synkkä, hän meni ikkunan ääreen seisomaan, selin äitiinsä, eikä puhunut. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua; hän tiesi hyvin jo ennakolta tuloksen, ja hän koetti lykätä sitä tuonnemmaksi. Louisa ei tohtinut virkkaa hänelle mitään, hän pelkäsi vaatia tuota vastausta, jota hän kauhulla odotti. Hän pakotti itsensä ottamaan neulomuksensa käsiinsä; mutta hän ei nähnyt eteensä, kutoi, ja silmukat menivät sekaisin. Ulkona satoi. Pitkän äänettömyyden jälkeen Christophe tuli hänen viereensä. Louisa ei liikahtanut; mutta hänen sydämensä, sykki kovasti. Christophe katsoi häneen, hievahtamatta paikaltaan; sitten hän yhtäkkiä heittäytyi polvilleen, kätki kasvonsa äidin helmaan, ja virkkamatta sanaakaan hän itki. Silloin huomasi äiti, että Christophe jäisi, ja hänen sydämensä pääsi aivankuin kuolemankauhusta; — mutta sitten tuli hänelle heti tunnonvaiva: sillä hän tunsi, miten paljon hänen poikansa uhrasi hänen tähtensä; ja hän alkoi itse kärsiä kaikkea samaa, mitä Christophe kärsi silloin, kun hän aikoi uhrata äitinsä. Hän kumartui Christophen puoleen ja suuteli monesti hänen tukkaansa ja otsaansa. He itkivät yhdessä hiljaa tuskiaan. Viimein Christophe nosti päätänsä; ja Louisa otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hän olisi tahtonut Christophelle sanoa:
— Lähde!
Mutta hän ei voinut.
Olisi tahtonut sanoa hänelle:
— Minä olen onnellinen jäädessänikin. Hän ei voinut sitä tehdä.
Asia oli mahdoton selvittää; kumpikaan heistä ei voinut sitä muuttaa.
Louisa huokasi tuskallisessa rakkaudessaan.
— Oi, jos ihmiset syntyisivät yhdessä saadakseen kuolla yhdessä!
Se yksinkertainen tunnustus liikutti ja järkytti Christophea; hän pyyhki kyyneleensä, ja sanoi, koettaen hymyillä:
— Me kuolemme yhdessä.
Louisa ei oikein uskonut: