— Onko se varma? Etkö sinä lähde?
Christophe nousi ylös:
— Se on sanottu. Ei puhuta siitä enää. Tarpeetonta siihen palata.
Christophe piti sanansa; hän ei lähdöstään enää puhunut. Mutta se ei ollut hänen syynsä, ettei hän voinut sitä olla ajattelematta. Hän jäi kotiin; mutta hän sai maksaa kalliisti tämän uhrinsa äidin hyväksi, surulla ja synkkämielisyydellä. Ja Louisa oli niin kömpelö, — mikä oli sitäkin järjettömämpää, kun hän itse tiesi olevansa typerä, mutta teki kuitenkin ehdoin tahdoin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt tehdä, — Louisa oli sellainen, että vaikka hän tunsi varsin hyvin syyn Christophen suruun, vaati hän häntä puhumaan, mitä hän muka suri. Hän kiusasi Christophea hellyydenosoituksillaan, ainaisella levottomuudellaan, saarnaamalla järkeä; se muistutti Christophelle alinomaa, miten erilaisia he olivat, — ja juuri senhän Christophe tahtoi nyt unohtaa. Kuinka monesti hän olisi halunnut avata äidille luottavan sydämensä! Mutta kun hänen piti puhua, kohosi heidän välilleen Kiinan muuri; ja Christophe kätki jälleen salaisuutensa sisäänsä. Louisa aavisti hänen mielialansa; mutta hän ei uskaltanut antaa hänen purkaa tunteitaan, tai hän ei osannut sitä tehdä. Kun hän koetti, niin hän vain painoi yhä syvemmälle nuo salaisuudet, jotka rasittivat Christophea niin, että hän olisi välttämättä tahtonut ne ilmaista.
Tuhannet pikkuseikat, eräät Louisan viattomat pahat tottumukset ärsyttivät sitäpaitsi Christophea ja eroittivat häntä äidistä. Kunnon vanhus oli hiukan laverteleva. Hänellä oli tarve jutella naapureista, tai jutella helliä imettäjänasioita, — tuollaisia, jotka välttämättä pyrkivät muistuttelemaan mieleemme ensimäisten elämänvuosiemme joutavuuksia, kaikkia sellaisia seikkoja, jotka koskevat kehtoamme. Ihmisen on ollut niin vaikea siitä tilasta päästä, kasvaa mieheksi! Ja nyt tulee moinen Julian imettäjä ja levittelee aina eteemme likaisia kapalovöitä, keskolaisia ajatuksia, koko tuota onnetonta ja kohtalokasta aikaa, jolloin syntyvä sielu kamppailee halpaa materiaa ja tukehuttavan ahdasta piiriänsä vastaan!
Keskellä kaikkea tätä tuli Louisalle liikuttavan rajuja hellyydenpuuskia, — aivan kuin pientä lasta kohtaan —; sellainen osui Christophea suoraan sydämeen, ja hän heittäytyi sen hellyyden valtaan — aivan kuin pikku lapsi.
Pahinta oli elää yhdessä aamusta iltaan, kuten he tekivät, aina kahden kesken, erillään kaikista muista ihmisistä. Kun kaksi kärsii voimatta lievittää toistensa tuskia, on vaarallista tulla katkeraksi: kumpikin ryhtyy lopuksi syyttämään toista siitä, mitä itse kärsii; ja kumpikin alkaa sitä luuloaan uskoa. Parempi on olla yksin: kärsimyksessä on ihminen yksin.
Jokainen päivä oli heille yhtä samaa kidutusta. — He eivät olisi siitä koskaan päässeet, ellei olisi sattunut, niinkuin usein käy, eräs tapahtuma, joka, näköjään onnettomalla tavalla — pohjaltaan onnellisella — lopetti heidän julman epäröimisensä, josta he itse turhaan koettivat vapautua.
Oli lokakuinen sunnuntai. Kello neljä iltapuolta. Säteilevän kirkas ilma. Christophe oli istunut koko päivän kotona huoneessaan, tutkistellen itseään, hautoen alakuloisuuttaan.
Lopulta hän ei sitä enää sietänyt, hänelle tuli vimmattu halu päästä ulos, kävellä, purkaa voimaansa, väsyttää itseään ponnistuksilla, että olisi saanut nuo ajatuksensa pois.