Hän oli ollut eilisestä äitinsä kanssa kylmissä väleissä. Nyt hän oli vähällä lähteä sanomatta Louisalle hyvästejä. Mutta porraskäytävässä hän ajatteli, miten suruinen äiti olisi siitä kaiken iltaa, jäädessään yksin kotiin. Christophe meni sisään, sen tekosyyn varjolla, että hän oli muka unohtanut jotain huoneeseensa. Äidin kamarin ovi oli raollaan. Christophe pisti päänsä sisään ovesta; hän näki äitinsä, ainoastaan muutaman sekunnin… (Mikä sija noilla sekunneilla tulikaan sitten olemaan koko hänen elämässään!)…
Louisa oli juuri tullut kotiin messusta. Hän istui mielipaikallaan, ikkunan kulmauksessa. Vastapäätä olevan talon seinä, likaisen valkea ja halkeillut, tukki näköalan; mutta siitä syvennyksestä, jossa Louisa istui, saattoi nähdä oikealta puolelta, naapuritalojen pihain ylitse, pienen nenäliinan laajuisen nurmikaistan. Ikkunan pielessä kiipeili päivänkierto ruukustaan rihmoja pitkin ja levitti noilla ilmatikapuillaan hienoja verkkojaan, joita auringonsäteet kultasivat. Louisa istui matalalla tuolilla, selkä koukussa, suuri raamattu helmassa; mutta sitä hän ei lukenut. Kämmenensä hän oli laskenut kirjalle, nuo kädet, joissa suonet olivat paisuneet, kynnet työntekijän, nelikulmaiset ja hiukan kuperat; — hän katseli hellin silmin pikku kukkaansa, ja kapeaa taivaan kaistaa, joka näkyi ikkunasta kukan lehtien läpi. Kullan-vihreisiin lehtiin sattuva auringonsäde valaisi hänen väsyneitä kasvojaan, jotka olivat hiukan kesakkoiset, hänen hienoa, vaaleaa, ei varsin sakeaa tukkaansa, ja suuta, joka oli puoliavoimia ja hymyili. Hän nautti tästä levosta, se oli hänen parhain hetkisensä koko viikossa. Hän käytti sen vaipuakseen tuohon sureville olennoille suloiseen tilaan, jolloin ihminen ei ajattele mitään, vaan on ikäänkuin horteeseen rauennut, ja jolloin ainoastaan sydän puhuu, unelmiinsa uupuneena.
— Äiti, sanoi Christophe, minun mieleni tekee ulos. Minä lähden kävelemään Buiriin päin; tulen kotiin melkoisen myöhään.
Melkeinpä torkahteleva Louisa vavahti hiukan. Sitten käänsi hän päätänsä Christopheen, ja katsoi häneen, rauhallisilla, hyvillä silmillään.
— Mene, rakkaani, sanoi hän: sinä olet oikeassa: käytä hyväksesi kaunista ilmaa.
Louisa hymyili Christophelle, Christophe hänelle. He katsoivat tuokion toisiaan; sitten he toivottivat toisilleen hellästi ja lyhyesti hyvää yötä, silmillään ja päätä nyökäten.
Christophe sulki hiljaa oven. Louisa vaipui jälleen unelmiinsa, joihin pojan hymy loi nyt valoisaa heijastustaan, niinkuin auringonsäde tuossa kukkasen kalpeille lehdille.
Niin erosi Christophe hänestä — koko iäkseen.
Lokakuun ilta. Päivänpaiste on lämmin ja kalpea. Maaseutu vaipuu riutuvaan lepoon. Kyläkirkkojen kellot kalahtelevat verkalleen luonnon hiljaisuudessa. Keskeltä kynnöksiä kohoaa hitaasti sauhupatsaita. Ohut utu häilyy kaukana. Valkeat usvat, jotka hiipivät pitkin kostean maan pintaa, odottavat yötä ylemmäksi noustakseen… Metsästyskoira, kuono maassa, juoksee pieniä piirejä tehden valkojuurikaspelloilla. Harmaalla taivaalla lentelee suuria korppilaumoja.
Christophe kulki unelmissaan ja varmaa määrää ajattelematta kuitenkin vaistomaisesti tiettyä paikkaa kohti. Jo muutamia viikkoja olivat hänen kävelynsä kaupungin ympäristössä vieneet hänet aina, tahtoi hän tai ei, muuatta kylää kohti, jossa hän oli varma näkevänsä erään kauniin tytön. Tuo tyttö se häntä sinne viehätti; se tunne ei ollut muuta kuin ulkonaista viehätystä, mutta sangen kiivasta ja hieman epäselvää. Christophe ei koskaan voinut olla rakastamatta jotakuta; hänen sydämensä oli harvoin tyhjä: aina oli siinä jokin kaunis olento jumalana alttarilla. Tavallisesti oli hänestä yhdentekevää, tiesikö epäjumala, että hän sitä rakasti: hänen tarvitsi vain rakastaa; tuli ei saanut koskaan sammua, ettei pimeys olisi tullut hänen sydämeensä.