Tuon uuden lemmen esine oli tällä kertaa muuan talonpoikaistyttö, jonka hän oli kohdannut, kuten Eliasar muinoin Rebekan, kaivolla; mutta tämä Rebekka ei ollut tarjonnut vettä hänen juodakseen, vaan oli heittänyt sitä hänelle vasten naamaa. Tyttö oli ollut pesemässä pyykkiä joen rannalla, vuoren painanteessa, kahden raidan välissä, joiden maasta kohoavat juuret muodostivat hänen ympärilleen ikäänkuin linnunpesän; hän ahersi voimakkaasti, eikä hänen kielensä ollut laiskempi kuin hänen käsivartensakaan: hän jutteli ja nauraa hälisi kilpaa toisten kyläntyttöjen kanssa, jotka pesivät puron toisella puolella, vastapäätä häntä. Christophe oli heittäytynyt ruohikkoon, muutaman askelen päähän, ja nojaten poskeaan käteensä hän katseli tyttöjä. Siitä eivät tytöt olleet millänsäkään: he lorusivat kuin ennenkin, jotkut sangen rehevästi höystettyyn tyyliin. Christophe tuskin kuunteli heidän sanojaan: hän erotti ainoastaan heidän nauravat äänensä ja karttujen paukkeen, kauempaa laitumelta lehmäin ammuntaa; ja niin hän uneksi, tähystellen koko ajan tuota kaunista pyykinpesijäänsä. Nuorten, hilpeäin kasvojen näkeminen antoi hänelle iloa koko päiväksi. — Piankin huomasivat muut tytöt, ketä hän niin piti silmällä; he vihjailivat kurillaan asiasta keskenään; ja Christophen valittu teki hänestä aivan yhtä purevia huomautuksia kuin muutkin. Kun Christophe ei liikahtanut, oikaisihe tyttö, otti kasan pestyjä, jo väännettyjä vaatteita, ja alkoi levitellä niitä pensaihin kuivamaan, tullen lähemmäksi Christophea ja päästen sen tekosyyn nojalla katselemaan häntä. Mennessään Christophen lähitse lätkäytti hän ikäänkuin vahingossa häntä märillä vaatteilla ja katsoi häneen kursailematta ja nauraen. Tyttö oli laiha ja lujatekoinen, leuka vahva, hiukan ämmänleuka, nenä lyhyt, kulmakarvat kauniinkaarevat, silmät tummansiniset, rohkeasti sädehtivät ja kovat; huulet paksut, suu kaunis, hiukan ulkoneva, aivan kuin kreikkalaisen naamion, vaaleat hiukset kierretyt nutturalle niskaan; ja hipiä päivettynyt. Hän piti päänsä pystyssä, laski sutkauksen joka sanalla ja käveli kuin mies, heilutellen ruskettuneita käsiään. Nyt levitteli hän pyykkiään kuivamaan, ja katsoi Christopheen rohkaisevin ja uhittelevin silmin, — odottaen, että tämä puhuisi. Christophe tarkasteli myöskin häntä, mutta hänen ei laisinkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella. Viimein purskahti tyttö nauramaan hänelle päin silmiä ja kääntyi takaisin ystävättäriensä puoleen. Christophe jäi loikomaan paikalleen iltahämärään saakka, kunnes näki tytön lähtevän pois, vaatekori selässä, paljaat käsivarret ristissä rinnoilla, hartiat kumarassa, yhä jutellen ja nauraen.

Hän näki pari päivää senjälkeen saman tytön kaupungin kauppatorilla, keskellä porkkana-, tomaatti-, kurkku- ja kaalisvuorta. Christophe kuljeskeli siellä katselemassa kauppiaita, jotka seisoivat koriensa ääressä, rivissä niinkuin kaupattavat orjat. Poliisi kulki heidän editseen ja pysähtyi kunkin luokse rahapussineen ja vastalippu-kääröineen, saaden kultakin lantin ja antaen poletin. Kahvinmyyjätär kulki pitkin tuota riviä, kantaen vasua, joka oli täynnä pieniä kahvipannuja. Muuan vanha nunna, rattoisa ja pyylevä, teki torikierrostaan, kainalossa kaksi isoa koria, kerjäillen yhtään nöyristelemättä vihanneksia ja puhellen hyvästä Jumalasta. Huudot kaikuivat; vanhain vaakain vihreiksi maalatut kupit kalisivat ja kilistivät ketjujaan; suuret koirat, jotka oli valjastettu pienten rattaiden alle, haukkuivat iloissaan ja ylpeinä tärkeästä tehtävästään. Keskellä kuhinaa Christophe huomasi Rebekkansa. — Tytön oikea nimi oli Lorchen (Eleonora). — Vaalean tukkansa päälle oli tyttö pistänyt kaalinlehden, vihreän- ja valkean-kirjavan; se oli hänen päässään kuin mikäkin kirjauksilla kaunistettu ja pykäläreunainen kypäri. Hän istui korin kannella, myytäväin tavarainsa edessä: kullan-kiiltävien sipulien, ruusunpunaisten rediisien, viheriäin herneiden ja hohtavanpunaisten omenain; ja hän syödä rauskutti omenia, yhden toisensa jälkeen, välittämättä niitä liioin kaupitella. Siihen syöntiin hän ei näyttänyt kyllästyvän. Silloin tällöin hän pyyhki leukaansa ja kaulaansa esiliinalla, kohotti käsivarrellaan tukkaansa, hieroi kaulaansa olkapäähän, tai nenäänsä kädensyrjällä. Tai hän istui kädet sylissä ja solutteli ajan kuluksi herneitä kädestä toiseen. Hän katseli ympärilleen, oikealle ja vasemmalle, joutilaan ja velton näköisenä. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta mitään, mitä ympärillä sattui, ja hän sieppasi heti kaikki katseet, jotka olivat hänelle tarkoitetut, vaikkei muka ollut niistä tietävinään. Hän näki kyllä Christophen. Pakinoidessaan ostajien kanssa oli hänellä tapana rypistää kulmakarvojaan ja vilkaista kulmiensa alitse ja ostajien pään ohi ihailijaansa. Hän oli silloin arvokas ja vakava kuin pappi; mutta mielessään hän naureskeli Christophelle. Christophe ansaitsikin sen: hän seisoi koko ajan siinä samalla paikalla, muutaman askelen päässä hänestä, hotkien Lorchenia silmillään; ja sitten hän meni hänelle mitään virkkamatta matkaansa. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella.

Christophe tuli monta kertaa maleksimaan torille tai sen kylän teille, jossa tyttö asui. Jos Lorchen sattui kotinsa pihalle, seisattui Christophe häntä katselemaan. Christophe ei myöntänyt itselleen tulleensa sinne tuon tytön tähden; ja tosiaankin: hän oli tullut melkeinpä sitä asiaa ajattelematta. Kun hän oli syventynyt sommittelemaan jotain teosta, oli hän aina hiukan kuin unissakulkija: kun hänen tietoinen sielunsa noudatti hänen musikaalisia ajatuksiaan, oli muu osa hänen olemustaan toisen ja tiedottoman sielun hallussa, joka odotti vain hänen jokaista hajamielistä hetkeään livistääkseen karkuun. Hänen päätään usein aivan huumasi musikaalisten ajatusten surina, juuri siinäkin, kun hän seisoi Lorchenin edessä ja unelmoi, katsellen samalla tyttöön. Hän ei olisi saattanut sanoa häntä rakastavansa, hän ei sellaista edes uneksinutkaan; mutta hänelle tuotti mielihyvää nähdä häntä: muuta se ei ollut. Hän ei ajatellutkaan, mitkä halut veivät häntä tytön lähettyville.

Moinen alinomainen kiertely sai juorut liikkeelle. Kylässä laskettiin siitä pilaa, ja tiedettiin lopulta, kuka Christophe oli. Mutta rauhassa hän sai olla; sillä hänestä ei ollut vaaraa. Suoraan sanoen hän näytti aivan tolkuttomalta: hänestä ei oltu millänsäkään.

Oli kyläjuhlat. Pikku pojat paukuttivat palavia hiiliä kahden kiven välissä ja huusivat: "Eläköön keisari". ("Kaiser lebe! Hoch!") Lehmä ammui läävässä, miehet naukkivat ja lauloivat kapakassa. Leijat lensivät pelloilla ilmassa, pyrstötähden-häntineen; kanat raaputtivat innoissaan kultatunkiota: tuuli pörhisteli niiden höyheniä kuin vanhan akan helmoja. Punertava sika kellotti mukavasti kyljellään auringonpaisteessa.

Christophe kuljeksi "Kolmen kuninkaan" ravintolaa kohti, jonka katolla liehui pieni lippu. Talon oven päälle oli ripustettu köynnökseksi sipulirihmoja, ja ikkunat oli kaunistettu punaisilla ja keltaisilla krassinkukilla. Hän meni kapakkasaliin, joka oli täynnä tupakansavua; seinillä loisti koreita kellastuneita kuvia, kunniapaikalla värillinen Keisari-kuningas, tammenlehdillä seppelöitynä. Tanssi pyöri parhaillaan. Christophe oli varma, että hänen kaunis tyttönsä oli siellä. Ja tosiaan, hän näki hänet ensimäiseksi. Christophe asettui sellaiseen salin kolkkaan, että hän saattoi rauhassa katsella tanssivain liikkeitä. Mutta vaikka hän koettikin vetäytyä kätköön, huomasi Lorchen kyllä hänet sieltä nurkasta. Lentäen valssista toiseen hän loi Christopheen parinsa olan yli vilkkaita silmäyksiä, nähdäkseen, katseliko Christophe yhä häntä; ja häntä huvitti kiihoittaa Christophea: hän kiemaili kylänpojille, kaunismuotoinen suu nauraessa levällään. Hän puhui ääneensä, ja lorusi aivan samaan tapaan kuin nuoret herrastytötkin, jotka pitävät tarpeellisena nauraa, kun heitä katsellaan, touhuta, näyttää tyhmyyttään, sen sijaan, että kätkisivät sen itseensä. — Eivätkä he siinä suhteessa olekaan varsin tyhmiä, sillä hehän tietävät, ettei heitä kuunnellakaan, vaan katsellaan. — Christophe istui kyynärpäin pöydän nojassa ja leuka nyrkkien varassa, ja seurasi tytön temppuja säkenöivin ja vimmastunein silmin: hänen järkensä oli kyllin vapaa, niin että hän huomasi tytön kujeet, mutta ei niin vapaa, ettei hän olisi antanut niiden itseään kiehtoa; ja nyt hän vuoroin ärähteli kiukusta sille, että hän meni satimeen, ja vuoroin vain nauroi partaansa ja kohautti olkapäitään.

Eräs toinenkin henkilö katseli Christophea: hän oli Lorchenin isä. Pieni, vanttera, kaljupäinen ukko, — iso pää, lyhyt nenä, — päälaki päivän rusketuttama; tukka, joka oli ollut vaaleaa, kiersi tiheinä ja pieninä kiharoina tuota kaljua paikkaa kuin milläkin Dürerin Pyhällä Johanneksella; kylmistä kasvoista oli parta tarkoin ajeltu. Hän jutteli tuolla, pitkävartinen piippu suupielissä, hitaasti toisten talonpoikien kanssa, seuraten syrjäsilmällä koko ajan Christophen naaman eleitä; ja mielessään hän niille ilkkui. Nyt hän ryiskeli, ilvehtivä tuike välkähti hänen pienissä, harmaissa silmissään, ja hän tuli istumaan Christophen viereen pöydän ääreen. Christophe rypisti kasvojaan ja kääntyi tyytymättömänä häneen päin. Hän näki vanhuksen ovelat silmät; ottamatta pois piippua suustaan mies alkoi puhella hänelle, varsin tuttavallisesti; Christophe tunsi hänet: hän tiesi, että ukko oli vanha kettu; mutta heikkous hänen tytärtään kohtaan teki Christophen armeliaaksi isällekin, ja hänestä oli omituisen hauskaakin seurustella nyt hänen kanssaan. Tuo vanha veitikka huomasikin sen kohta; puhuttuaan sateista ja poudasta ja sutkautettuaan jotain noista kauniista tytöistä tuolla, ja ettei Christophe tanssinut, arveli hän lopuksi, että Christophe oli oikeassa, kun ei viitsinyt joutavaa vaivaa nähdä, sillä parempi oli tässä pöydän luona könöttää haarikkansa ääressä; ja kursailematta tarjousi hän tyhjentämään yhden seidelin. Hörppiessään jutteli ukko yhä verkalleen, niinkuin äskenkin. Hän puheli pienistä afääreistään, toimeentulon vaikeudesta näinä pahoina aikoina, kaiken kalleudesta. Christophe ei kuunnellut häntä yhtään, ja vastasi silloin tällöin ainoastaan murahduksella; ne asiat eivät häntä liikuttaneet: hän katseli Lorchenia. Syntyi tuon tuostakin hiljaisuus, isäntä odotti puhetta; ei tullut vastausta: ja hän jatkoi sitten yhä itse. Christophe ihmetteli, mistähän hyvästä tuo ukko tuli hänen seuraansa ja uskoi hänelle asioitaan. Mutta lopuksi hän sai sen tietää. Valiteltuaan niitä ja näitä siirtyi ukko nyt uuteen lukuun: hän kehui erinomaisia maantuotteitaan, vihanneksiaan, siipikarjaansa, kananmuniaan, maitoaan. Ja yhtäkkiä hän kysyi, eikö Christophe hankkisi hänelle ostajia herttuallisesta linnasta. Christophe käännähti jyrkästi:

— Mistä hiidestä isäntä tiesi?… Hän siis tunsi hänet?

— Kyllähän, vastasi ukko; kaikki tiedetään…

Hän ei lisännyt: