— … kun ottaa vaivakseen vähän itse nuuskia.
Mutta Christophe lisäsi sen hänen puolestaan. Ilkeäksi ilokseen hän läksytti ukkoa, että vaikka "kaikki tiedettiin", niin ei varmaankaan tiedetty, että hän oli sotkenut hyvät välinsä tuon pikku hovin kanssa, ja että jos hän milloin olisikin voinut kerskua omaavansa luottamusta linnan ruoka-aittain ja keittiön puolella, — (eikä hän pitänyt sitäkään seikkaa varsin varmana), — niin oli se luotto nyt ollutta ja mennyttä. Ukko rypisti tuskin huomattavasti suutaan. Mutta kuitenkaan hän ei menettänyt vielä toivoansa; ja hetken perästä hän kysyi Christophelta, eikö tämä voinut suositella häntä herrasperheille. Ja hän mainitsi todellakin nimeltä kaikki ne perheet, joissa Christophe ennen oli käynyt: sillä isäntä oli ottanut kauppatorilla niistä tarkan selon; ja siitä voi olla varma, ettei hän unohtanut ainoaakaan pikkuasiaa, josta saattoi olla hänelle etua. Christophe olisi vimmastunut moisesta nuuskimisesta, ellei häntä olisi nyt sydämellisesti naurattanut, kun hän ajatteli, että ukko sai kaikesta oveluudestaan huolimatta pitkän nenän (luottaessaan täydellisesti noihin toivomiinsa Christophen suosituksiin, jotka olisivat paremminkin vieneet häneltä ostajat kuin pystyneet hankkimaan hänelle uusia). Christophe antoi siis isännän punoa aivan hukkaan pieniä kömpelöitä oveluuksiaan; eikä hän vastannut ukolle muuta kuin "kyllä" tai "ei". Mutta ukko ei hellittänyt; ja viimein takertui hän paremman puutteessa itseensä Christopheen ja Louisaan, säästäen heidät hätävaraksi, ja koetti tyrkyttämällä tyrkyttää heille maitoaan, voitaan ja kermaansa. Hän väitti, että koska Christophe oli "musikisti", niin mikä oli sen parempaa hänelle kuin nielaista joka aamu ja ilta raaka muna: ja hän vannoskeli hommaavansa ne hänelle aivan lämpimältään kanan hännästä. Se, että ukko luuli häntä laulajaksi, purskahutti Christophen äänekkääseen nauruun. Talonpoika käytti hyväkseen hänen iloisuuttaan tilaamalla uuden putelin pöytään. Sitten lypsi hän Christophelta kaikki edut, mitä tällä hetkellä sai hänestä irti, ja meni maksamatta matkaansa.
Oli tullut jo yö. Tanssi oli yhä vilkastunut. Lorchen ei enää huomannut Christophea: hänellä oli kylliksi urakkaa koettaessaan saada erään kylän hulivilin päätä pyörälle, rikkaan talon pojan, josta kaikki tytöt keskenään riitelivät. Christophea huvitti katsella tuota ottelua: nuo neitoset hymyilivät toisilleen, ja olisivat raapineet mielellään silmät toistensa päästä. Christophe, jota ei kateus kalvanut, unohti oman asiansa ja toivoi sydämestään, että Lorchen voittaisi kiistassa. Mutta kun Lorchen sitten sai tuon pojan itseään tanssittamaan, tunsi Christophe mielensä hiukan surulliseksi. Hän moitti siitä itseään; hän ei ollut Lorcheniin rakastunut, hän ei tahtonutkaan, että tyttö olisi hänestä pitänyt: olihan luonnollista, että Lorchen piti kenestä tahtoi. — Se on selvä. Mutta hän ei ollut kovin iloissaan, kun hänen osakseen tuli niin vähän suosiota, hänen, joka sillä hetkellä kaipasi niin suuresti sitä antaa ja saada. Täälläkin hän oli yksin niinkuin kaupungissa. Kukaan noista talonpojista ei välittänyt hänestä muuta kuin kiskoakseen hänestä jotakin hyötyä, ja nauraakseen hänelle takanapäin. Christophe huokaisi, katsahti hymyillen Lorcheniin, joka nyt oli kymmenen kertaa entistä sievempi, ärsyteltyään kilpasiskonsa raivoihin; ja Christophe varustautui jo lähtemään tanssipaikasta. Kello oli lähes yhdeksän illalla: hänellä oli hyvinkin kymmenen kilometrin matka takaisin kaupunkiin.
Hän nousi jo pöydästä, kun ovi aukesi, ja kapakkaan ryntäsi kymmenkunta sotamiestä. Heidän tulonsa mykisti koko tanssipaikan. Ihmiset alkoivat supista keskenään, eräät parit lakkasivat yhtäkkiä tanssimasta ja loivat tulokkaihin levottomia silmäyksiä. Oven suussa seisoskelevat talonpojat käänsivät heihin selkänsä ja olivat muka juttelevinaan toistensa kanssa; mutta he antoivat heille hyvin viisaasti kuitenkin tilaa, vaikkeivät olleet muka tietävinään siitä kohteliaisuudestaan. — Jo muutaman ajan oli lähiseutu ollut pikku sodassa kaupunkia ympäröivien linnoitusten sotilaiden kanssa. Sotilaat olivat läkähtyä ikävään, ja he kostivat talonpojille; he pilkkasivat heitä törkeästi vasten naamaa, he pitelivät heitä pahoin, ja kohtelivat tyttöjä aivan kuin voittosaaliitaan. Edellisellä viikolla olivat jotkut heistä menneet humalassa häiritsemään erään naapurikylän juhlaa ja pieksäneet siellä melkein hengiltä erään isännän. Christophe oli sattunut kuulemaan tästä tapahtumasta ja oli samanlaisessa mielentilassa kuin talonpojatkin sotamiehiä kohtaan; nyt hän istuutui jälleen paikalleen ja odotti, mitä tapahtuisi.
Sotamiehet eivät välittäneet pahansuovasta sävystä, jolla heidät otettiin vastaan, vaan menivät meluten istumaan jo täysiin pöytiin, ja tyrkkivät ihmiset niistä pois, päästäkseen itse paikoille: se kävi tuossa tuokiossa. Enimmät väistyivät nuristen syrjään. Muuan ukko istui erään penkin päässä eikä siirtynyt tarpeeksi: sotilaat nostivat penkkiä, ja vanhus putosi takalistolleen permannolle, ja aika nauru remahti. Christophe tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän kavahti suuttuneena ylös; mutta juuri, kun hän oli mennä väliin, näki hän vanhuksen jo pyytävän vaivalloisesti permannolta kömpiessään sotilailta ylen matelevasti anteeksi, sen sijaan, että olisi heitä moittinut. Kaksi sotamiestä tuli Christophen pöytään: hän näki heidän tulevan ja puristi kätensä nyrkkiin. Mutta hänen ei tarvinnutkaan vielä puolustaa itseään. Miehet olivat jättiläis-kookkaita, suopeita lalluksia, jotka seurasivat kuin lampaat paria huimapäätä ja koettelivat heitä matkia. Nyt masensi Christophen ylemmyys ja jyrkkä muoto heti heidät; ja kun hän sanoi heille kuivasti:
— Pöytä on käytössä!
niin he pyysivät anteeksi ja vetäytyivät kohta pöydän toiseen päähän, etteivät olisi häntä häirinneet. Christophen äänessä oli käskemään luodun olennon sävy: sotamiesten luonnollinen orjamaisuus voitti heidät. He näkivät hyvin, ettei Christophe ollut talonpoika.
Christophe lauhtui hiukan tästä alistumisesta, ja saattoi nyt seurata kylmäverisemmin tapahtumain kulkua. Hän huomasi helposti, että koko joukkiota johti muuan aliupseeri, — pieni, tylysilmäinen buldoggi, naama ulkokullatun ja ilkeän lakeijan: hän oli yksi viimesunnuntaisia tappelusankareita. Hän asettui Christophen vieruspöytään; oli jo juovuksissa, katsoa mullisteli ihmisiin ja nakkeli heille hävyttömiä pistoksia, mutta niitä he eivät olleet muka kuulevinaan. Varsinkin tanssijoita hän vainosi, kuvaillen heidän ruumiillisia hyviä puoliaan ja vikojaan niin julkein sanoin, että hänen toverinsa nauroivat kohti kurkkua. Tytöt punastelivat, ja kyyneleet tulivat heille silmiin; pojat purivat hammasta ja heidän sisunsa kuohui. Tuo hirtehinen tarkasteli salin joka puolen eikä säästänyt ketään: Christophe näki irvistelijän kääntävän päätänsä jo häneenkin päin. Hän tarttui seideliinsä, käänsi sen alassuin pöydälle, ja oli valmis heittämään sen miehen kalloon heti, kun ensimäinen haukkumasana tulisi. Hän ajatteli:
— Minä olen hullu. Nyt olisi parasta lähteä ulos. Minä voin pistättää täällä vatsani puhki; ja jos pääsen sitten livistämään, niin minut pannaan vankilaan: se huvi ei maksa vaivaa. Lähdenpä ennenkuin he ehtivät minua ärsyttää.
Mutta hänen ylpeytensä kielsi häntä lähtemästä: hän ei tahtonut näyttää väistyvänsä moisten joutavien edestä. — Aliupseerin luihu ja raaka katse suuntausi nyt Christopheen. Christophe suoristautui ja katsoi häntä vihaisesti, silmästä silmään. Aliupseeri mulkoili häneen hetken: hän oli kai huomaavinaan Christophen naamassa jotain hauskaa, hän nykäisi kyynärpäällään vierustoveriaan ja osoitti hänelle jo pilkallisesti nuorukaista, ja avasi suunsa sättiäkseen. Christophen valtasi pikavihaisuus, hän oli aivan heittämäisillään seidelinsä päin miestä. — Sattuma pelasti hänet vielä tälläkin kertaa. Samassa, kun juopunut aikoi avata suunsa, töytäsi muuan kömpelö tanssiva pari häneen ja pudotti hänen seidelinsä lattialle. Hän käännähti raivoissaan, ja tyhjensi nyt tuon parin niskaan oikean tunkion häväistyssanoja. Hänen huomionsa oli kääntynyt muualle, hän ei ajatellut enää Christophea. Christophe odotti vielä muutaman minutin; kun hän sitten näki, ettei vihollinen enää ryhtynyt jatkamaan seurustelua, nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti kiirehtimättä ovelle päin. Koko ajan hän katsoi siihen penkkiin, jolla aliupseeri istui, osoittaakseen hänelle, ettei hän hänen tähtensä lähtenyt. Mutta aliupseeri oli varmaan hänet jo unohtanut: kukaan ei häntä huomannut.