Christophe tarttui jo oven ripaan: joku sekunti vielä, ja hän olisi ollut ulkona. Mutta oli sallittu, ettei hän niin pääsisi sieltä. Salin perukassa nousi samassa kova rähinä. Sotamiehet olivat maisteltuaan päättäneet tanssia; ja koska kaikilla tytöillä jo oli tanssittajansa, niin sotamiehet ajoivat tanssijat pois, ja nämä alistuivatkin. Mutta Lorchen ei suostunut siihen suutaan avaamatta. Turhanpäiten eivät hänen silmänsä olleet tuikeat ja leukansa itsepäinen; nepä ne hänessä Christophea miellyttivätkin. Hän tanssi parhaillaan oikein sydämen halusta, kun tuo aliupseeri, joka oli valinnut hänet uhrikseen, tuli riistämään häntä hänen pariltaan. Lorchen polki jalkaa, tyrkkäsi sotilasta rintaan, ja sanoi, ettei hän tanssi milloinkaan sellaisen kollon kanssa kuin hän. Mies ryntäsi hänen perästään. Hän iski nyrkillään ihmisiä, joiden taakse Lorchen koetti vetäytyä; viimein tyttö pakeni erään pöydän taakse; ja kun hän siellä sai tuokion olla mieheltä turvassa, hengähti hän hetken ja haukkui sitten häntä taas; hän näki, ettei vastarinta auttaisi, ja hän oli haljeta kiukusta, ja haki nyt kaikki mahdolliset loukkaavat sanat, vertaili aliupseeria kaikkiin takapihan elukoihin. Sotilas kurottelihe hänen kimppuunsa pöydän yli, hän hymyili häijysti ja nolosti, ja hänen silmänsä kiiltelivät vihasta. Yhtäkkiä hän otti vauhtia ja hyppäsi yli pöydän. Hän otti Lorchenin kiinni, Lorchen tappeli nyrkeillä ja potkuilla vastaan, oikein karjatytön voimalla, niinkuin hän olikin. Sotamies ei ollut varsin tukeva jaloiltaan ja oli lentää tytön tuustista nurin. Raivoissaan hän työnsi silloin Lorchenin seinää vasten ja löi häntä korvalle. Hän ei ennättänyt lyödä uudestaan: joku oli rynnännyt hänen niskaansa, heitteli häntä kahden puolen korville ja paiskasi hänet keskelle ryypiskelevää joukkoa takalistoon potkaisten. Christophe oli rynnännyt hänen kimppuunsa, kaataen pöydät ja ihmiset, hetkeäkään harkitsematta. Aliupseeri kääntyi häneen päin, hulluna raivosta, hän veti esiin sapelinsa. Ennenkuin hän ehti sitä nostaa, kaatoi Christophe hänet maahan ravintolatuolin iskulla. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei kukaan katselijoista ennättänyt tulla väliin. Mutta kun sotamies keikahti permannolle kuin härkä, nousi kauhea meteli. Toiset sotamiehet juoksivat päin Christophea, paljaat sapelit kädessä. Talonpojat karkasivat heidän kimppuunsa. Syntyi yleinen temmellys. Seidelit lensivät ilmassa, pöydät kaatuivat. Talonpoikien vimma heräsi: heillä oli vanhaa velkaa maksettavana. Miehet pyöriskelivät permannolla, ja purivat raivoissaan toisiaan. Lorchenin häädetty tanssittaja, vankka renki, oli tarttunut erääseen sotamieheen, joka oli häntä äsken haukkunut, ja jyskytti hänen päätään kaikin voimin seinään. Lorchen oli saanut käteensä paksun ja pitkän kalikan ja huitoi sillä kuin silmitön. Muut tytöt pakenivat kirkuen, paitsi paria kolmea, jotka yhtyivät sydämenhalusta leikkiin. Yksi heistä, — lihava, vaaleaverinen tallukka, — näki erään jättiläiskokoisen sotamiehen, — saman, joka oli istuutunut äsken Christophen pöytään — rusentelevan polvellaan kaatuneen vastustajansa rintaa; tyttö juoksi pankon luokse, tuli takaisin, kiskaisi julmurin pään taaksepäin ja nakkasi hänen silmiinsä kourallisen palavaa tuhkaa. Mies ölisi tuskasta. Tyttö riemuitsi, haukkui aseetonta vihollistaan mielensä mukaan, ja talonpojat rusikoivat häntä. Viimein lähtivät sotamiehet, joita oli liian vähän, ulos salista, jättäen kaksi toveriaan tanssipaikan permannolle. Tappelua jatkui sitten kylän kadulla. Sotamiehet hyökkäsivät taloihin, karjuivat kuolemanuhkauksia ja tahtoivat ryöstää kaikki. Talonpojat ajoivat heitä tadikot kädessä takaa; he asuttivat kiukkuiset koiransa vihollisen kimppuun. Kolmas sotamies kaatui, vatsassa hangonpiston haava. Toisten täytyi paeta, heitä ajettiin aina kylän ulkopuolelle asti; mutta kauempaa, peltojen poikki pakoon juostessaan he huusivat menevänsä hakemaan lisää tovereita ja tulevansa kohta takaisin.

Talonpojat olivat päässeet voittajiksi ja palasivat nyt kapakkaan. He riemuitsivat; se oli kauan odotettu kosto kärsityistä häväistyksistä. He eivät ajatelleet vielä kahakan seurauksia. He haastoivat kaikki yhtaikaa ja jokainen kerskui urotöitään. He olivat hyvää pataa Christophen kanssa, joka oli hyvillään, että he olivat nyt häntä lähestyneet. Lorchen tuli ja otti häntä kädestä, ja seisoi hetken ja piteli sitä kovassa kourassaan, kujeillen hänelle vasten kasvoja. Christophe ei enää ollut hänestä naurettava.

Sitten pidettiin huolta haavoittuneista. Kylän väelle ei ollut tapahtunut muuta kuin että oli lyöty irti muutamia hampaita, joiltakuilta oli katkennut kylkiluu, jotkut olivat saaneet kuhmuja ja mustelmia; ne vammat eivät olleet vaarallisia. Mutta toisin oli sotamiesten laita. Kolme heistä oli vahingoittunut vakavasti: siltä jättiläiseltä, jolta silmät oli poltettu, oli toinen olkapää isketty kirveellä melkein irti; se heistä, jota oli pistetty vatsaan, korahteli jo; ja kolmas oli Christophien kaatama aliupseeri. Heidät oli nostettu permannolle lähelle takkaa. Lievimmin haavoitettu heistä, aliupseeri, oli avannut silmänsä. Hän katseli kauan ja vihaa kiehuvin silmin talonpoikia, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Ja tuskin pääsi hän selvyyteen, mitä oli tapahtunut, niin hän alkoi heitä sättiä. Hän vannoi kostavansa, maksavansa heille kaikille, hän oli tukehtua raivosta; näki, että hän olisi heidät tappanut, jos olisi voinut. Talonpojat koettivat nauraa, mutta nauru oli väkinäistä. Eräs nuori isäntä huusi haavoitetulle:

— Pidä turpasi, tai minä sinut tapan!

Aliupseeri koetti vääntäytyä pystyyn, ja luoden puhujaan verestyneet silmänsä hän sanoi:

— Tunkiojussit, tappakaa vain! Silloin joudutte hirteen.

Upseeri haukkui yhä edelleen. Sotamies, jolta vatsa oli puhkaistu, kirkui kimeästi, niinkuin tapettava sika. Kolmas makasi liikkumatta ja jäykkänä kuin ruumis. Jäätävä kauhu valtasi talonpojat. Lorchen ja eräät muut naiset kantoivat haavoitetut pois toiseen huoneeseen. Aliupseerin sadattelut ja kuolevan huudot hiljenivät. Talonpojat olivat nyt vaiti: he jäivät äskeiselle paikalleen, piiriin, aivan kuin nuo kolme sotamiestä olisivat vielä maanneet heidän jaloissaan; he eivät uskaltaneet liikahtaa, ja katsoivat toisiinsa pelon vallassa. Viimein sanoi Lorchenin isä:

— Kyllä teitte kauniit tekoset!

Vastaukseksi kuului hätääntynyt mutina: miehet nielivät sylkeään, sitten he alkoivat kaikki yhtaikaa puhua. Ensin he supattelivat, aivan kuin heitä kuunneltaisiin ovella. Mutta pian tulivat sanat kuuluviksi, ja tuimiksi: he syyttelivät toisiaan; he moittivat toinen toistaan siitä ja siitä iskusta. Väittely kiivastui: he olivat ryhtymäisillään jo käsirysyyn, siltä näytti. Lorchenin isä sai heidät sovintoon. Käsivarret ristissä ryntäillä kääntyi hän Christopheen päin ja viittasi leuallaan häneen:

— Entä tuo tuossa, mitä hänellä täällä oli tekemistä?