He tulivat nyrkkejään heristellen Christophen ympärille. Christophe näki joka puolella uhkaavia naamoja; pelko sai heidät vihan vimmaan. Christophe ei virkkanut sanaakaan. Irvisti halveksivasti, nakkasi hattunsa eräälle tuolille ja meni istumaan salin perälle selin heihin.
Mutta Lorchen ryntäsi vihastuneena keskelle talonpoikaparvea. Hänen kauniit kasvonsa olivat tulipunaiset ja rypyssä kiukusta. Hän tyrkki nyrkillään tieltään ne, jotka ympäröivät Christophea.
— Pelkurit! Lampaat! huusi hän. Ettekö häpeä? Te koetatte syytellä, että hän muka on tehnyt kaikki! Niinkuin tässä ei teitä olisi nähty! Niinkuin ei jokainen teistä olisi heilunut parhaansa mukaan!… Jos täällä olisi ainoakin, joka olisi istunut kädet ristissä, kun muut tappelivat, minä sylkisin häntä silmille, ja sanoisin: Raukka, kelvoton raukka!…
Talonpojat ällistyivät tästä väliintulosta ja olivat hetken hiljaa; ja sitten alkoivat he taas rähistä:
— Mutta hän se alkoi! Jos ei hän olisi ollut täällä, ei olisi mitään tullut.
Lorchenin isä vaati silmäniskuina tytärtään vaikenemaan, mutta turhaan; tyttö jatkoi:
— Niin, tosiaan, hän se alkoi! Sillä ei kannata teidän kehua! Jos ei häntä olisi ollut, antaisitte te haukkua itseänne, antaisitte häväistä meitä, pelkurit, jänikset!
Hän sätti tanssitoveriaankin:
— Entä sinä sitten, sinä et sanonut mitään, sinä puit nyrkkiä taskussasi, sinä pyllistit takalistosi ja annoit potkaista; kas, kun et vielä kiittänyt! Etkö häpeä? Teillä ei ole häpyä kenelläkään. Te ette ole miehiä ettekä mitään! Arkoja kuin lampaat, aina häntä koipien välissä? Tuon täytyi näyttää teille esimerkkiä! — Ja nyt te tahdotte lykätä syyn hänen niskoilleen?… Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon! Hän antoi meidän puolestamme; joko nyt hänet pelastatte tai joudutte hänen kanssansa samaan karsinaan: siitä minä pidän huolen!
Lorchenin isä kiskoi tytärtään käsivarresta, hän oli suunniltaan ja kirkui: