— Pidä suusi kiinni… Pidätkö siinä, letukka! Mutta Lorchen tyrkkäsi isänsä tieltään ja jatkoi kahta uhemmin. Talonpojat huusivat ja rähisivät, Lorchen heitäkin kovemmin, kimeällä äänellä, niin että toisten korvat olivat haljeta:
— Sinäkin siinä, mitä siinä mölötät? Luuletko, etten minä nähnyt sinun äsken survovan kantapäinesi tuota miestä, joka on tuolla vierushuoneessa kuolemaisillaan? Ja näytäpäs sinä kätesi!… Ne ovat vielä veressä. Ettenkö minä muka nähnyt sinua puukko kädessä? Minä haastan kaikki, mitä näin, jos te olette hävyttömiä hänelle. Minä toimitan teidät kaikki linnaan. Talonpojat katkeroituivat, työnsivät vimmastuneet naamansa aivan Lorchenin kasvoihin kiinni ja karjuivat hänelle. Yksi heistä näytti aikovan antaa hänelle vasten suutakin; mutta Lorchenin hyvä ystävä tarttui häntä niskaan, ja he ravistelivat nyt toisiaan, ja olivat vähällä ruveta tappelemaan. Muuan ukko sanoi Lorchenille:
— Jos meidät tuomitaan linnaan, niin tuomitaan sinutkin.
— Niin tuomitaankin, vastasi tyttö. Minä en olekaan niin pelkuri kuin te.
Ja hän alkoi taas haukkua.
Talonpojat eivät enää tienneet, mitä tehdä. He kääntyivät isän puoleen.
— Etkö sinä voi tukkia hänen suutansa?
Ukko käsitti, ettei ollut hyvä ärsyttää Lorchenia aivan pahimmilleen. Hän kehoitti viittauksin heitä rauhoittumaan. Tuli hiljaisuus. Lorchen puhui nyt yksinään; ja kun hän ei saanut vastausta, niin hän keskeytti, aivan kuin tuli sammuu polttoaineen loppuessa. Tuokion päästä ryiskeli hänen isänsä, ja sanoi:
— No, mitä sinä sitten tahdot? Et suinkaan halua meitä turmioon?
Lorchen vastasi: