— Minä tahdon, että hänet pelastetaan.
Miehet ryhtyivät asiaa pohtimaan. Christophe ei ollut liikahtanut paikaltaan: ylpeässä uhmassaan hän ei näyttänyt kuulevankaan, että asia koski häntä; mutta Lorchenin hätääntulo liikutti häntä. Myöskin Lorchen käyttäysi kuin Christophea ei siellä olisi ollutkaan: hän nojaili pöytään, jonka ääressä Christophe istui, ja katseli halveksivan näköisenä talonpoikiin, jotka polttivat piippujaan ja tuijottivat permantoon. Viimein sanoi hänen isänsä, imeskeltyään hetken piippuaan:
— Puhutaanpa sitä tai tätä, — jos hän jää tänne, hänen juttunsa on selvä. Majoitusmestari tuntee hänet: hän ei häntä armahda. Ei ole muuta kuin yksi keino, hänen täytyy heti livistää rajan tuolle puolelle.
Ukko oli näet tullut siihen johtopäätökseen, että heille olisi edullista, jos Christophe lähtisi pakoon: sillä tavoin hän ilmaisisi itsensä syylliseksi; ja kun hän ei olisi täällä itseään puolustamassa, ei mikään estäisi panemasta hänen niskoilleen koko kahakkaa. Toiset hyväksyivät hänen mielipiteensä. He ymmärsivät asiansa hyvin. — Nyt, kun he olivat tehneet päätöksensä, tuli heille hoppu saada Christophe pois. Häpeämättä laisinkaan äskeisiä puheitaan lähestyivät he nyt häntä muka hyvin huolissaan hänen kohtalostaan.
— Ei saa hukata minuttiakaan, herra, sanoi Lorchenin isä. He tulevat pian takaisin. Puolen tunnin matka linnoitukseen. Sama sieltä takaisin… Ei ole aikaa kuin parhaiksi päästä livistämään.
Christophe oli noussut. Hänkin oli harkinnut asiansa. Hän tiesi, että jos hän jäisi, olisi hän tuhon oma. Mutta lähteä, lähteä näkemättä äitiä?… Ei, se oli mahdotonta. Hän sanoi käyvänsä vielä kaupungissa; hänelle jäisi vielä aikaa paeta yön pimeässä ja ehtiä yli rajan. Mutta talonpojat alkoivat silloin huutaen häntä vastustaa. Juuri äsken olivat he tukkineet häneltä oven, ettei hän olisi päässyt pakoon: nyt he kiivastuivat siitä, ettei hän lähtenyt pakoon. Mennä kaupunkiin oli sama kuin antaa itsensä kiikkiin, se oli aivan varma: ennenkuin hän kotiinsa ehtisi, ilmoitettaisiin kaupunkiin asiasta; hänet vangittaisiin kotonaan. — Mutta Christophe ei tahtonut lähteä käymättä kaupungissa. Lorchen oli ymmärtänyt hänet:
— Te tahdotte nähdä äitinne?… Minä menen teidän puolestanne hänen luokseen.
— Milloin?
— Tänä yönä.
— Aivanko totta? Teettekö sen?