— Minä menen.
Lorchen otti huivinsa ja kääri sen päähänsä.
— Kirjoittakaa hänelle jotain, minä vien. Tulkaa tuonne, annan teille mustetta.
Lorchen veti Christophen mukanaan peräkamariin. Kynnyksellä hän kääntyi; ja huutaen tanssitoveriaan hän sanoi:
— Ja sinä, varustaudu matkaan, sinä saatat hänet rajalle. Sinä et jätä häntä ennenkuin näet hänet toisella puolella rajan.
— Hyvä, hyvä, vastasi poika.
Hänellä oli yhtä kiire kuin muillakin saada Christophe Ranskaan, ja vaikkapa kymmenen kertaa kauemmaksi, jos mahdollista.
Christophe meni Lorchenin kanssa toiseen huoneeseen. Hän epäröi yhä. Hänen sydäntään viilsi tuska, kun hän ajatteli, ettei hän saisi edes syleillä äitiään. Milloin näkisikään hän äidin vasta? Äiti oli niin vanha, niin väsynyt, niin yksin. Tämä uusi isku olisi hänelle sama kuin kuolema. Mihin hän joutuisi ilman poikaansa?… Mutta mihinkä hän joutuisi, jos hän, Christophe, antaisi itsensä kiinni, ja tulisi tuomituksi vuosikausiksi vankilaan? Eikö äiti silloin vielä varmemmin joutuisi avuttomaksi ja kurjuuteen? Kun Christophe oli vapaa, vaikkapa kaukanakin, saattoi hän toki auttaa äitiään, ja äiti tavata häntä. — Christophella ei nyt ollut aikaa selvitellä tarkoin ajatuksiaan. Lorchen oli tarttunut hänen käsiinsä; hän seisoi aivan lähellä Christophea ja katseli häntä; heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiinsa; hän heittäytyi Christophen kaulaan ja suuteli häntä:
— Joutuin, joutuin! sanoi hän aivan hiljaa ja osoitti hänelle pöytää.
Christophe ei enää koettanut harkita. Hän istahti. Lorchen repäisi eräästä talouskirjasta neliskulmaisen, punaviivaisen paperilehden.