Christophe kirjoitti:
"Rakas äiti. Anna anteeksi! Minä tein sinulle suuren surun. Minä en voinut muutoin menetellä. Minä en tehnyt mitään väärää. Mutta nyt minun täytyy paeta ja jättää maa. Henkilö, joka tuo sinulle tämän kirjeen, kertoo sinulle kaikki. Minä tahdoin tulla hyvästelemään sinua. Ei suostuta. Väittävät, että minut ennätetään vangita. Minä olen niin onneton, etten jaksa itse päättää. Lähden yli rajan, mutta pysyn siellä lähellä, kunnes saan sinulta kirjeen; henkilö, joka tuo sinulle kirjeeni, toimittaa minulle vastauksen sinulta. Ilmoita minulle, mitä minun on tehtävä. Sano vain, minä teen. Tahdotko, niin minä tulen takasin? Pyydä minua tulemaan. Minä en jaksa kestää sitä, että jätän sinut yksin. Kuinka sinä tulet sitten toimeen? Anna anteeksi! Anna minulle anteeksi! Minä sinua rakastan ja suutelen…"
— Joudutaan, herra, muuten on liian myöhäistä, sanoi Lorchenin ystävä raottaen ovea.
Christophe kirjoitti nopeasti nimensä alle, ja antoi kirjeen
Lorchenille.
— Te viette sen itse?
— Minä lähden heti, vastasi Lorchen. Hän oli jo valmis menemään.
— Huomenna, jatkoi tyttö, tuon minä teille vastauksen: te odotatte minua Leidenissä, — (ensimäinen asema Ranskan puolella) — asemasillalla.
Utelias tyttö oli lukenut Christophen kirjeen hänen olkansa takaa, kun hän sitä kirjoitti.
— Te kerrotte minulle kaikki, kuinka hän kesti tämän iskun, ja kaikki, mitä hän teille sanoo? Te ette salaa minulta mitään? aneli Christophe.
— Minä kerron teille kaikki.