He eivät enää voineet rauhassa puhua kahdenkesken: tuo nuori mies katseli heitä ovelta.
— Ja sitten, herra Christophe, sanoi Lorchen, minä tulen teitä joskus katsomaan, ja lähetän teille tietoja: älkää olko mistään levoton.
Lorchen löi hänelle kättä, lujasti kuin mies.
— Nyt mennään, sanoi nuori talonpoika.
— Mennään, vastasi Christophe.
He lähtivät ulos, kaikki kolme. Tiellä he erosivat. Lorchen lähti yhtäälle. Christophe oppaansa kanssa toisaalle; he eivät puhelleet keskenään mitään. Usvan ympäröimä puolikuu katosi metsien taakse. Kalpea valonhohde kuulsi vainioilla. Painanteista oli noussut usvaa, sakeaa ja valkeaa kuin maito. Puut värisivät kosteassa ilmassa. Tuskin olivat he kulkeneet pari minuttia kylästä, niin talonpoika pysähtyi yhtäkkiä, ja käski merkillä Christophea pysähtymään. He kuuntelivat. Tieltä heidän edestään kuului lähenevää, tahdikasta miesjoukon astuntaa. Opas harppasi pensasaidan ylitse ja katosi sen toiselle puolelle pellolle. Christophe noudatti esimerkkiä. He riensivät yli kynnösten. He kuulivat, miten sotamiehet marssivat maantietä pitkin ohitse. Talonpoika heristi heille nyrkkiään pimeässä. Christophen sydäntä ahdisti, aivan kuin ajetun elukan, kun se kuulee koiralauman ryntäävän sivuitse. He jatkoivat matkaa, karttaen kyliä ja yksinäisiä taloja, joissa koirien haukunta olisi ilmaissut heidät koko seudulle. Metsäisen harjanteen takana kaukana huomasivat he rautatielinjan punaiset tulet. He päättelivät näistä valoista, missä paikoin he olivat, ja aikoivat nyt mennä ensimäiselle asemalle. Se ei käynyt aivan leikillä. Kuta alemmaksi laaksoon he laskeutuivat, sitä enemmän he sumussa eksyivät. Pari kolme kertaa saivat he hypätä pienien jokien ylitse. Viimein joutuivat he suunnattomalle aukeamalle, jossa kasvoi valkojuurikasta tai jossa maa oli kynnetty paljaalle mullalle; he eivät luulleet kuunaan siitä selviävänsä. Tasanko oli kumpuinen: siinä oli alinomaa notkelmia ja hautoja, joihin he olivat vähän väliä pudota. Viimeinkin, umpimähkään sumussa harhailtuaan, huomasivat he yhtäkkiä rautatien merkkilyhdyn aivan edessään penkereellä. He kiipesivät ylös radalle. Peljäten joutuvansa kiinni he kulkivat pitkin rataa noin sadan askelen päähän asemasta: siinä he laskeusivat taas maantielle. He tulivat asemalle kaksikymmentä minuttia ennen junan lähtöä. Lorchenin kehoituksesta välittämättä jätti Christophen opas hänet ilman muuta siihen: hän tahtoi nopeasti takaisin, näkemään, miten muiden ja hänen asiansa oli käynyt.
Christophe osti lipun Leideniin, ja odotteli yksinään tyhjässä kolmannen luokan salissa. Muuan virkailija, joka oli torkkunut penkillä, tuli junan saavuttua tarkastamaan Christophen pilettiä ja avasi hänelle oven asemasillalle. Vaunussa ei ketään. Junassa kaikki nukkuivat. Koko seutu nukkui. Christophe yksinään ei vain nukkunut, niin väsynyt, kuin olikin. Sikäli kuin juna raskain pyörin läheni rajaa, yltyi hänen vapiseva kiihkonsa päästä tästä odotuksen jännityksestä. Tunti vielä, ja hän olisi vapaa. Mutta siihen mennessä: yksi ainoa sana, ja hänet vangittaisiin!… Vangittaisiin! Se ajatus vimmastutti hänet kapinaan. Vihatun väkivallan tukehutettavaksi!… Sitä kuvitellessaan hän ei voinut suorastaan hengittää. Äiti, isänmaa, jonka hän jätti, olivat hänen mielestään kadonneet. Uhatun vapautensa itsekkyydessä hän ei ajatellut muuta kuin tuota vapauttaan, henkeään, jonka hän tahtoi pelastaa. Millä hinnalla hyvänsä! Niin, vaikka tulisi rikos… Hän katui katkerasti, että hän oli tullut junaan, eikä mennyt jalkaisin rajalle asti. Hän olisi tahtonut näin voittaa muutaman tunnin aikaa. Mitäpä se auttoi! Hän oli kuitenkin joutuva suden kitaan. Sillä varmaan häntä rajalla odotettiin; sinne oli tietysti annettu määräys: hänet vangittaisiin… Christophe aikoi hypätä junasta ennen ensimäistä asemaa; hän avasi jo vaunun oven; mutta se oli liian myöhäistä: tultiin asemalle. Juna pysähtyi. Viisi minuttia. Niinkuin iankaikkisuus. Christophe oli vetäytynyt osastonsa perimmäiseen nurkkaan, ikkunaverhon taakse, ja tuijotti kuolemantuskassa asemalle, jossa seisoi santarmi liikkumatta. Asemapäällikkö tuli konttoristaan, sähkösanoma kädessä, ja meni nopeasti santarmin luo. Christophe oli varma, että asia koski häntä. Hän etsi asetta. Ei löytynyt muuta kuin luja, kaksiteräinen linkkuveitsi. Hän aukaisi sen taskussaan. Muuan asemamies, lyhty rintaan kiinnitettynä, oli tullut asemapäällikköä vastaan, ja juoksi nyt pitkin junan sivua. Christophe näki hänen lähestyvän. Hän puristi veitsen päätä kouraansa, hän ajatteli:
— Tuho tulee!
Hän oli niin luonnottomasti kiihtynyt, että olisi voinut iskeä puukkonsa tuon miehen rintaan, jos toinen onnettomuudekseen olisi sattunut tulemaan häntä kohti ja avannut hänen vaunuosastonsa oven. Mutta virkailija seisattuikin viereisen vaunun kohdalle, tarkastamaan erään vaunuun nousseen matkustajan pilettiä. Juna lähti liikkeelle. Christophe koetti hillitä sydämensä kiivasta sykintää. Hän ei hievahtanut. Hän tuskin uskalsi hiiskua itselleen, että oli pelastettu. Hän ei tahtonut sanoa sitä ennenkuin oli päässyt rajan yli… Aamu alkoi sarastaa. Puut erottuivat varjoina hämärästä. Jotkin ajoneuvot kulkivat ohi tuolla tiellä, kuin kummallinen haamu, kalisevin kulkusin ja tuli lyhdyssä… Christophe painoi kasvonsa ikkunaruutuun ja koetti nähdä keisarillisin vaakunoin koristetun rajapylvään, joka merkitsi hänen orjuutensa loppua. Hän tähysteli sitä vielä, kun juna päivän koitteessa vihelsi jo saapumistaan ensimäiselle belgialaiselle asemalle.
Christophe nousi, aukaisi oven selälleen, veti sisäänsä aamun kylmää ilmaa. Vapaa! Koko elämä hänen edessään! Riemu saada elää!… — Ja silloin valtasi hänet kuin yhdellä iskulla jo kaiken jätetyn suru, huoli, mitä hänellä olisi edessä; ja tämän yön ponnistukset ja mielenliikutukset väsyttivät häntä hirveästi. Hän heittäytyi loikomaan penkille. Tuskin oli enää minutin matkaa asemalle. Kun muuan virkailija minutin päästä avasi vaunun oven, näki hän Christophen siellä nukkuvan. Hän ravisti häntä käsivarresta, Christophe heräsi pökerryksissään, ja luuli nukkuneensa kokonaisen tunnin; hän laskeusi raskain jaloin asemalle ja kulki hiljaa tullikonttoriin; ja kun hän nyt lopultakin oli joutunut vieraalle maalle eikä hänen enää tarvinnut itseään puolustaa, heittäytyi hän rauhassa makaamaan odotussalin penkille, ja vaipui uneen kuin tukki.