Hän heräsi noin kello kaksitoista. Lorchen ei voinut saapua ennen kello kahta tai kolmea. Odottaessaan Saksasta tulevia junia Christophe kuljeksi edestakaisin pienen aseman lyhyellä asemasillalla. Siinä jatkoi hän kulkuaan myöskin kauemmaksi tasangolle. Oli harmaa ja iloton päivä, siinä tuntui jo lähestyvän talven tulo. Valo oli horteinen. Ainoastaan raiteita vaihtavan junan vihellys kajahti surullisessa hiljaisuudessa. Christophe pysähtyi muutaman askelen päähän rajasta, aution luonnon keskelle. Hänen edessään oli pieni lammikko, läiskä kuultavaa vettä, joka heijasti alakuloisen taivaan. Lammikkoa ympäröi aitaus, ja reunalla kasvoi kaksi puuta. Oikealla puolella värisi poppeli lehdettömin latvoin. Sen takana oli suuri pähkinäpuu, mustin ja paljain oksin, kuin kummallinen mustekala. Korppiparvet keikkuivat raskaasti sen oksilla. Viimeiset kelmenneet lehdet irtaantuivat itsestään puista, ja tippuivat liikkumattomaan lammikkoon…
Christophesta tuntui kuin hän olisi jo nähnyt tämän: nuo puut, lammikon… — Ja yhtäkkiä tuli hänelle taas tuokion huimaus, jollaisia hänen elämänsä tasaisessa kulussa aukesi silloin tällöin kuin kuilu. Syöksy Ajan syvyyksiin. Ei tiedä, missä on, kuka on, missä vuosisadassa elää, montako sataa vuotta on sellaista ollut. Christophesta tuntui kuin tämä olisi jo tapahtunut, kuin nyt olevainen ei olisi ollut tällä hetkellä, vaan jossakin toisina aikoina. Hän ei ollut enää itseään. Hän näki itsensä ulkopuolelta itseään, sangen kaukana, niinkuin jonkun toisen olennon, joka oli seissyt tässä, tällä paikalla. Hän kuuli tuhantisen parven muistoja ja tuntemattomia olentoja surisevan sielussaan; hänen veressään soi:
Niin… Niin… Samoin… samoin… Vuosisatojen pauhu kulki hänen lävitsensä… Moni muu Krafft oli ennen häntä kärsinyt samoja koettelemuksia kuin hän tänään, ja maistanut samaa viimeisen synnyinmaassa vietetyn hetken lohduttomuutta. Aina harhaillutta sukua, kaikkialta pois kirottua, riippumattomuutensa ja levottomuutensa tähden. Rotua, joka oli sisäisen demooninsa vallassa, demoonin, joka ei antanut sen asettua minnekään. Rotua, joka oli kuitenkin kiintynyt siihen maahan, josta se temmattiin irti, ja jota se ei voinut olla rakastamatta.
Christophe kulki nyt vuorostaan entisten tuskallisten pysäyspaikkojen kautta. Ja hänen jalkansa löysivät tiellään niiden olentojen jäljet, jotka olivat siitä ennen häntä kulkeneet. Hän näki kyyneleet silmissä isien maan hämmentyvän tuonne usviin, maan, jolle hänen täytyi nyt sanoa jäähyväiset… Eikö hän ollut palavasti tahtonutkin jättää sen? Kyllä; mutta nyt, kun hän sen tosiaan jätti, tunsi hän ahdistavaa tuskaa. Ainoastaan tylsäpäinen saattaa erota synnyinmaasta ilman mielenliikutusta. Ihminen on elänyt siinä ja sen mukana, olipa hän sitten ollut siellä onnellinen tai onneton; se maa on ollut hänen äitinsä ja toverinsa: hän on nukkunut siinä, sen kamaralla, se on syöpynyt häneen; se kätkee poveensa meidän unelmiemme aarteet, koko menneen elämämme; ja niiden tomun, jotka ovat meitä rakastaneet. Christophe näki koko entisten päiväinsä juoksun ja ne rakkaat olennot, jotka hän jätti tuohon maahan, tai sen alle. Hänen kärsimyksensä siellä olivat hänelle yhtä kalliit kuin hänen ilonsakin siellä. Minna, Sabina, Aada, isä, isoisä, Gottfried-eno, vanha Schulz, — kaikki ilmestyivät nyt hänen sieluunsa, muutaman minutin kuluessa. Hän ei voinut tempautua irti näistä vainajistaan, (sillä Aadankin hän luki kuolleiden joukkoon). Ajatus, että hän jätti äitinsä, ainoan elävän rakkaansa, noiden aaveiden joukkoon, oli hänestä sietämätön. Hän oli vähällä lähteä yli rajan takaisin: niin raukkamainen hän mielestään oli, kun oli paennut. Hän päätti mennä kotiin, kävi miten kävi, jos siinä vastauksessa, jonka Lorchen hänelle äidiltä toisi, ilmeneisi kovin katkera suru. Mutta jospa hän ei saisikaan vastausta? Jospa Lorchen ei ollut päässyt Louisan luokse, tai ei voisikaan tuoda vastausta? Silloin, silloin lähtisi hän itse kotiin.
Christophe palasi asemalle. Kolkon odotuksen jälkeen juna viimein tuli. Christophe tähysteli vaunujen oville, nähdäkseen raisun Lorchenin: sillä hän oli varma, että tyttö pitäisi sanansa. Mutta Lorchenia ei näkynytkään. Christophe juoksi levottomana vaunulta toiselle: hän päätteli itsekseen, että jos Lorchen olisi tullut junalla, olisi hän kai ensimäisenä hypännyt alas. Niin töytäsi Christophe matkustajain virtaa vastaan, joka tungeksi asemalla, ja nyt huomasi hän erään olennon, joka ei hänestä näyttänyt aivan tuntemattomalta. Hän oli noin kolme-, neljätoista-vuotias tyttö, jäntterä, pulloposkinen, punainen kuin omena; hänellä oli pieni ja paksu nykerönenä, iso suu, ja vankka, pään ympärille kiedottu palmikko. Katsellessaan tyttöä tarkemmin, huomasi Christophe, että hänellä oli kädessä matkalaukku, joka muistutti hänen omaansa. Tyttö katsoi samoin Christopheen, syrjäsilmällä kuin lintu; ja kun hän keksi, että Christophe katseli häntä, tuli hän pari askelta Christophea kohti, mutta töksähti sitten siihen Christophen eteen ja tarkasteli häntä sanaakaan virkkamatta pienillä hiirensilmillään. Christophe tunsi hänet, se oli Lorchenin talon pieni piikatyttö. Christophe osoitti matkalaukkua ja virkkoi:
— Tuo on minun, eikö niin?
Tyttö ei liikkunut paikaltaan, ja vastasi hölmön näköisenä:
— Ken tietää. Ensin, mistä tullaan?
— Buirista.
— Ja kuka tämän teille lähetti?