Mutta siitä ei noussut minkäänlaista meteliä. Päinvastoin: kaikki kasvot kirkastuivat, mikäli Christophe huomasi; ihmiset, joita hän vihasi, tervehtivät häntä kadulla kohteliaasti. Kerran hän tuli toimitukseen rauhattomana ja otsa nyrpeästi rypyssä; hän heitti pöydälle käyntikortin ja kysyi:
— Mitä tämä merkitsee?
Kortti oli erään musiikkimiehen, jonka hän oli äskettäin haukkunut; mutta sen reunaan oli kirjoitettu: "Syvimmällä kiitollisuudella."
Mannheim vastasi nauraen:
— On olevinaan pilkallinen. Christophe henkäisi helpotuksesta:
— Oh, sanoi hän, minä jo pelkäsin, että artikkelini olisi miellyttänyt häntä.
— Hän on vimmoissaan, virkkoi Ehrenfeld; mutta hän ei tahdo näyttää, että asia niin on: hän on muka yläpuolella, hän pilkkaa.
— Pilkkaako?… Se sika! äännähti Christophe, uudestaan kuohahtaen.
Teenpä siis toisen artikkelin. Ken viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.
— Ei ei, sanoi Waldhaus rauhattomana. Minä en luule, että hän koettaa pilkata. Se on nöyryyttä, hän on kunnon kristitty: kääntää toisen poskensa, kun lyödään toiselle.
— Sen parempi! sanoi Christophe. Oh, sellainen raukka! Kun tahtoo, niin saa kunnon löylyn.