Waldhaus koetti sovittaa. Mutta toiset nauroivat.
— Antaa mennä… sanoi Mannheim.
— No niin… arveli silloin Waldhaus, rauhoittuen jälleen. Hiukka lisää ei haittaa!…
Christophe lähti toimituksesta. Virkaveljet alkoivat hyppiä ilosta ja nauroivat haljetakseen. Kun he olivat hiukan selvinneet, sanoi Waldhaus Mannheimille:
— Nyt sinä kuitenkin olit joutua vähällä kiinni itse työssä… Varo itseäsi. Sinä panet meidät pahaan kiikkiin.
— Pyh, vastasi Mannheim, siihen on paljon aikaa, ja iloista aikaa. Ja sitäpaitsi: minähän hankin hänelle vain ystäviä.
II
HIEKKA HAUTAA
Näin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään uudistaa Saksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki ranskalainen näyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin sanoa, että se oli joukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se kokoonhaalittu liuta köyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja tuntemattomia nuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin kohteluun tahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan kuuluisa ja iäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa eteen kiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan tämän pienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt sielläkin kolme näytäntöä.
Waldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta melua. Mannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin kirjallisesta ja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä; he hakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet parisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja näin: he edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti viemään Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim väsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt siellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia kaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin maan kansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon jäseniä olivat muun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen senaattori, ranskalainen ministeri, eräs edustaja Reichstagissa, ja samoin muuan kreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat yksimielisesti yhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi englantilaisia, belgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia; sillä heidän ylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin heistä oli valinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään huvittelihe suvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä maita, joihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein haltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään muuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti heidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka viettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa, käsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea sangen vähän tuo "Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-tasavalta". Yksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman sellaiseksi kuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään äskettäin ilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla oli siinä Notre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse ja sen alla seuraava tarina: