"Insatiable vampire l'éternelle Luxure
Sur la grande Cité konvoite sa pâture."
Kunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia "welschejä" ja heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä joutavanpäiväisiä narrillisuuksia, sellaisia kuin l'Aiglon, Madame Sans-Gêne ja muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin keikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat kyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella hälinällä tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan välinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta komediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan mennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle sitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei hänellä ollut moiseen varaa.
Ohjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari kolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty kokoon kaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta parisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää kuin keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä oleva Tosca, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut sen käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä rihkamalla, jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat ranskalaiset teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun näki ystäviensä lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään, kun hänen ei tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä huolimatta kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo ystävät haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan siitä, että oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan, kieltäytymällä menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa esitystä.
Toisena ilmoitettiin näyteltävän Hamlet ranskalaisena käännöksenä. Christophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään tilaisuutta, jolloin pääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta. Shakespeare oli hänelle samoin kuin Beethoven ainainen ja ehtymätön elämän lähde. Hamletista oli hän erikoisesti pitänyt juuri siihen äskeiseen aikaan, jolloin hänen sielunsa oli ollut niin levoton ja täynnä kapinoivia epäilyksiä. Vaikka hän pelkäsikin näkevänsä kuvansa tuossa taikapeilissä, niin kuitenkin se häntä lumosi ja veti puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän teatterin ilmoitusten ympärillä, tunnustamatta kuitenkaan, miten hän halusi mennä katsomaan Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että kun hän kerran oli puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut muuttaa mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin edellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia, astellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.
Mannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen näköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha sukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen heille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille seuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä ei ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta koskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää isäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa nauhoja, niin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko näytännön lupaamasta ilosta.
— Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.
— Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun viedä se nyt — (sinne olen juuri menossa) — tuolle idiootti Grünebaumille, isän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka Grünebaumin ja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!… Ainakin koetan keksiä jotakin pirunnahkaista heille sanoakseni. Mutta sehän on heistä sama, kunhan vain saavat pääsyliput, — joskin heistä olisi ollut parempi, jos nämä liput olisivat olleet paperirahoja.
Yhtäkkiä keskeytti Mannheim suu auki ja katsahti Christopheen:
— Oh!… Mutta siinähän se onkin… Sitä juuri tarvitaan!…
Ja Mannheim kotkottamaan: