— En minä tähän voi myöntyä, — virkkoi Christophe, — kun se kerran on vasten hänen mieltään.
— Sinunhan ei tarvitse tietää mitään, etkä sinä tiedä mitään; se ei sinuun kuulu.
Christophe levitti auki kortin:
— Ja mitä minä teen kokonaisella neljänhengenaitiolla?
— Teepä, mitä tahdot. Makaa sen nurkassa, tanssi keskellä, jos tahdot. Kisko naisia mukaasi. Tottahan sinulla joku on? Tarpeen tullen voin sinulle lainata pari.
Christophe ojensi kortin Mannheimille takaisin:
— Ei, aivan totta. Ota pois.
— En ilmoisna ikänä, vastasi Mannheim ja vetäytyi muutaman askelen päähän. Minä en voi sinua pakottaa sinne menemään, jos se on sinusta ikävää; mutta takaisin minä en niitä ota. Saat työntää ne uuniin, tai jos tahdot, sinä kunnian mies, viedä ne Grünebaumeille. Se asia ei minuun enää kuulu. Hyvästi!
Ja Mannheim livisti pois ja jätti Christophen siihen keskelle katua teatteriliput kädessä.
Christophe oli pahassa pulassa. Hän tunnusti kyllä itselleen, että soveliainta olisi ollut viedä liput Grünebaumeille. Mutta se ajatus ei tuntunut häntä kovin innostavan. Hän meni kotiinsa kahden vaiheilla; ja kun hän tuli katsoneeksi kelloa, huomasi hän, ettei ollut aikaa muuta kuin parhaiksi pukeutua ennen näytännön alkamista. Hänestä olisi ollut typerää hukata sillä tavoin lippuja. Hän ehdotti silloin, että äiti tulisi hänen kanssaan. Mutta Louisa sanoi menevänsä mieluimmin nukkumaan. Ja Christophe lähti teatteriin yksinään. Pohjaltaan hän iloitsi lapsellisesti tästä tapahtumasta. Ainoastaan yksi seikka oli hänestä ikävä: se, että hän saisi tämän ilon yksinään. Hänen tuntoaan ei suinkaan kaivellut se, että hän oli muka loukannut vanhempaa Mannheimia tai Grünebaumeja viemällä heidän aitionsa; mutta hän ajatteli niitä monia, jotka ehkä olisivat voineet jakaa tämän ilon hänen kanssaan; ajatteli, kuinka suuresti useat sellaiset nuoret miehet kuin hän olisivat tästä illasta nauttineet; ja hänestä oli tuskallista, ettei hän voinut heille sitä iloa antaa. Hän mietti ympäri päänsä sopivia henkilöitä, mutta ei keksinyt ketään, jonka olisi voinut teatteriin kutsua. Sitäpaitsi oli jo myöhä, hänen täytyi kiiruhtaa. Teatteriin saavuttuaan hän kulki aivan suljetun lippuluukun editse, jonka päälle oli kiinnitetty lappu, ettei ollut enää yhtään ainoaa paikkaa jäljellä. Ihmisten joukossa, jotka lähtivät teatterista harmissaan tyhjin toimin takaisin, huomasi hän erään nuoren tytön, jonka oli selvästikin hyvin vaikea poistua, niin kateellisen näköisenä katseli hän onnellisia sisään päässeitä. Tytön puku oli sangen koruton, musta; hän ei ollut kovin kookas; vartaloltaan hoikka, hieman heikon näköinen; Christophella ei ollut tällä hetkellä aikaa huomata, oliko hän ruma vai sievä. Christophe oli jo mennyt hänen ohitseen; yhtäkkiä hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi enempää aprikoimatta ja työntyen aivan nenätysten neidin eteen: