Mutta tyttöä hävetti, että hän oli niin paljastanut tunteitaan, ja siitä alkaen hän oli vaiti. Lisäksi hän oli huomannut, että vierusaitioista kuunneltiin tarkkaan heidän pakinaansa; ja myöskin Christophe huomasi sen raivokseen. He keskeyttivät siis; ja odottaessaan väliajan loppumista meni Christophe ulos teatterin lämpiöön. Tuon tytön sanat soivat yhä hänen korvissaan; mutta kuitenkin hän oli hajamielinen: Ofelian kuva häilyi hänen sielussaan. Seuraavien näytösten aikana se valtasi hänet aivan täydellisesti; ja kun kaunis näyttelijätär joutui viimein mielipuoli-kohtaukseen, rakkauden ja kuoleman haikeihin lauluihin, sai hänen äänensä niin liikuttavan sävyn, että se suorastaan järkytti Christophea: Christophe tunsi, että hän purskahtaisi itkeä ulisemaan kuin koiranpenikka. Hän vimmastui, että hän oli muka niin heikko — (sillä hän ei hyväksynyt sitä, että oikea taiteilija itkee), — ja kun hän ei tahtonut joutua naurun esineeksi, lähti hän yhtäkkiä aitiosta tiehensä. Teatterin käytävä ja lämpiö olivat tyhjät. Huomaamatta minne oikein aikoi, laskeutui hän kiihdyksissään alas teatterin portaita ja meni ulos. Hänen piti saada hengittää yön kylmää ilmaa, harppailla pimeitä ja melkein autioita katuja. Hän huomasi viimein seisovansa erään kanavan reunalla, nojaten kaiteeseen ja katsellen hiljaiseen veteen, jossa kaasulyhtyjen valovälkkeet varjojen keskellä läpättivät. Samanlainen oli hänen sielunsakin: se oli tumma ja värisevä; hän ei voinut erottaa siinä muuta kuin suuren ilon, joka hyppelehti pinnalla. Tornikellot löivät. Hänen oli mahdotonta nyt palata teatteriin ja kuunnella kappaletta loppuun. Nähdä Fortinbrasin voittoa? Ei, se ei häntä houkutellut… Mokomakin voitto! Kukapa kadehtisi voittajaa? Kuka tahtoisi olla hän, jonka kaikki julman ja naurettavan elämän villit voimat ovat saaneet kouriinsa? Koko teos on kauhea syytös elämää vastaan. Mutta siinä kuohuu kuitenkin sellainen elämän voima, että suru muuttuu riemuksi ja katkeruus juovuttaa…
Christophe meni kotiinsa ajattelematta enää tuota tuntematonta nuorta tyttöä, jonka hän oli jättänyt aitioon ja jonka nimeä hän ei edes tiennyt.
Seuraavana aamuna lähti hän tapaamaan näyttelijätärtä, erääseen kolmannenluokan pikku hotelliin, johon impressaario oli määrännyt hänet ja hänen toverinsa, kun taas maailmankuulu näyttelijätär oli asettunut kaupungin komeimpaan hotelliin. Christophea pyydettiin astumaan pieneen, huonossa kunnossa olevaan saliin, jossa vetelehti vielä avatun pianon kannella aamiaisen tähteitä, hiusneulain ja repeytyneitten, epäsiistien nuottivihkojen rinnalla. Viereisessä huoneessa lauloi Ofelia täyttä suuta, aivan kuin lapsi, joka iloitsee saadessaan pitää kovaa ääntä. Kun hänelle ilmoitettiin, että oli tullut vieras, keskeytti hän hetkeksi laulunsa ja kysyi iloisella äänellä, ja niin kovalla, että voi arvata, ettei hän ollenkaan välittänyt, vaikka se kuuluikin seinän toiselle puolelle:
— Mitä se herra tahtoo? Mikä hänen nimensä On?… Christophe…
Christophe mikä?… Christophe Krafft?… Sepäs on vasta nimi!
(Näyttelijätär toisti pari kolme kertaa tuon nimen, tärisyttäen tavattomasti r-kirjainta.)
— Sehän on kuin kirous…
(Ja sitten päästi hän erään kirouksen.)
— Onko hän nuori vai vanha?… Miellyttävä…
— No hyvä on, minä menen.
Ja hän lauloi jälleen: