— Ei mikää suloisempaa kuin lempeni lie…
Ja laulaessaan hän kolusi huoneessaan ja sadatteli etsien norsunluista kampaansa, joka oli hukkunut keskelle yleistä sekamelskaa. Viimein tuli hän kärsimättömäksi ja alkoi kiukutella ja temmeltää. Vaikkei Christophe nähnyt häntä, kuvitteli hän kaikkia hänen liikkeitään ja huitomisiaan seinän takana ja nauroi itsekseen makeasti. Viimein kuuli hän lähestyvät askelet, ovi lensi voimalla auki; ja Ofelia ilmestyi hänen eteensä.
Hän oli puolipukimissaan, yllänsä kampausviitta, jota hän puristi kiinni vyötäröiltä, paljaat käsivarret näkyivät laajoista hihansuista, tukka oli huonosti koottu, kiharoita heilui silmillä ja poskilla. Hänen kauniit, ruskeat silmänsä nauroivat, suu nauroi, posket nauroivat, pieni kuoppa leuassakin näytti nauravan. Kauniilla ja syvänsoivalla äänellä hän pyysi anteeksi, mutta ei kovinkaan paljoa, että hän näyttäytyi tällaisena. Hän tiesi, ettei siinä ollut mitään anteeksi pyytämistä, vaan että vieras olisi siitä hänelle ainoastaan kiitollinen. Hän luuli Christophea joksikin sanomalehtimieheksi, joka oli tullut häntä haastattelemaan. Mutta hän ei suinkaan ollut pettynyt, kun Christophe sanoi tulleensa vain omaksi ilokseen ja sentähden, että hän ihaili häntä; näyttelijätär päinvastoin siitä ihastui. Hän oli hyvä tyttö, helläsydäminen ja miellytyshaluinen; eikä hän koettanutkaan salata: Christophen vierailu ja ihailu tekivät hänet ylen onnelliseksi: — (hän ei ollut, vielä liioin turmeltu imarruksilla). — Hän oli kaikissa liikkeissään, koko käytöksessään ja yksinpä pikku turhamaisuudessaan ja lapsellisessa viehätyshalussaankin niin luonnollinen, ettei hän joutunut yhtään hämilleen. He olivat kohta aivan kuin vanhoja ystäviä. Christophe solkkasi hiukan ranskaa, näyttelijätär jonkun sanan siansaksaa: tunnin kuluessa kertoivat he toisilleen jo kaikki salaisuutensa. Näyttelijätär ei ajatellutkaan, että Christophe oli ollut hänen luonaan jo niinkin kauan. Tuo terve ja iloinen, älykäs ja hyväsydäminen Etelän nainen, joka oli kuolla ikävään keskellä ahdasjärkisiä tovereitaan ja täällä vieraassa maassa, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa ei ollut hänelle ominaista iloa, oli nyt onnellinen, kun löysi puhetoverin. Mitä Christopheen tulee, hänestä tuntui kuvaamattoman hyvältä tavata tämä Ranskan vapaa tyttö, joka uhkui kansanomaista raikkautta, keskellä kaupunkinsa ahdasmielisiä ja kieroja pikkuporvareita. Hän ei tuntenut vielä tällaisten luonteiden pintapuolisuutta, ei tiennyt, ettei heillä, päinvastoin kuin saksalaisilla, ole päässä eikä sydämessä koskaan juuri enempää kuin mitä he näyttävät, — usein ei senkään vertaa. Mutta joka tapauksessa oli näyttelijätär nuori ja elävä olento, hän sanoi suoraan ja peittelemättä, mitä ajatteli; hän arvosteli kaikkea vapaasti, raikkain ja selkein silmin; hänen läheisyydessään tunsi hieman hänen kotimaansa mistralia, joka lakaisee pois kaikki usvat. Hän oli lahjakaskin. Vaikkei hänellä ollutkaan sivistystä eikä ajattelukykyä, niin aavisti hän heti paikalla ja koko sydämellään kaiken, mikä oli kaunista ja hyvää, tunsi sen niin, että tuli vilpittömästi liikutetuksi; ja tuokion päästä hän nauroi taas kohti kurkkua. Tosin hän oli koketti, hän veikeili silmillään, hänestä ei ollut suinkaan vastahakoista näyttää hiukan paljaita käsivarsiaan ja poveaan kampausröijyn raosta: hän olisi mielellään vääntänyt Christophen pään sekaisin; mutta sen teki hän pelkästään vaistosta. Siinä ei ollut mitään laskelmaa; vielä mieluisempaa oli hänestä nauraa, jutella iloisesti, olla hyvä toveri, "hyvä poika, ilman mutkia ja koukkuja". Hän kuvaili Christophelle teatterielämän pikku varjopuolia, toveriensa typerää kateellisuutta, Jezabelin, — (sillä nimellä kutsui hän suurta näyttelijätärtä). — rettelöimisiä, — kuinka tuo suuruus ei tahtonut antaa hänen päästä loistamaan. Christophe puolestaan uskoi hänelle harminsa saksalaisiin nähden: näyttelijätär taputti silloin käsiään ja yhtyi riemuiten samaan virteen. Hän oli kyllä hyvä eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään; mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä sitä tekemästä; ja vaikka hän syyttikin itseään häijyydestä, jos hän ilkkui jollekulle, purki hän eräitä henkilöitä kohtaan hulluttelevana virtana kaiken Etelä-Ranskan ihmisille ominaisen veitikkamaisen huumorinsa ja realistisen huomiokykynsä: sitä hän ei voinut vastustaa, ja niin piirsi hän nopeasti ja sattuvin sanoin monia muotokuvia. Sitten nauroi hän iloisesti, vaalein huulin, jotka silloin näyttivät hänen pikku pedon hampaansa; ja tummain piirien ympäröimät silmät säkenöivät hänen ihomaalin kelmentämissä kasvoissaan.
Yhtäkkiä huomasivat he, että he olivat puhelleet jo toista tuntia. Christophe ehdotti Corinnelle — (se oli näyttelijättären teatterinimi) — että hän saisi tulla noutamaan Corinnea iltapuolella ja lähteä näyttelemään hänelle kaupunkia. Corinnesta oli ajatus ihastuttava; ja he sopivat, että he tapaisivat toisensa heti päivällisen jälkeen.
Määrätyllä hetkellä Christophe tuli sitten hotelliin. Corinne istui pienessä salissa, lukien ääneen jotakin vihkoa, joka oli hänellä kädessä. Hän otti Christophen vastaan iloista naurua loistavin silmin, mutta ei kuitenkaan keskeyttänyt lukuaan ennenkuin oli lopettanut lauseen. Sitten hän viittasi Christophea istumaan viereensä sohvaan:
— Asettukaa tuohon, älkääkä jutelko mitään, sanoi Corinne; minä silmäilen vielä rooliani. Siihen menee noin neljännestunti.
Corinne veti vihkoon sanain alle kynnellään viivoja ja luki hyvin nopeasti ja hutiloiden, aivan kuin pikku tyttö, jolla on kiire. Christophe tarjoutui kuulustelemaan hänen läksyään. Corinne antoi hänelle vihkonsa, ja nousi aina ylös vastaamaan. Hän änkytteli, tai aloitti kolme neljä kertaa uudestaan melkein jokaisen lauseen lopun, ennenkuin pääsi seuraavaan. Hän pudisti päätään osaansa lausuillessaan, ja hänen tukkaneulansa lensivät sinne tänne permannolle. Kun jokin sana ei mitenkään tahtonut tarttua hänen muistiinsa, kiukustui hän kuin huonosti kasvatettu lapsi; joskus pääsi hänen suustaan soma kirous, tai karkeanlainenkin sana, — eräs hyvinkin karkea ja aivan lyhyt, jolla hän haukkui itseään. — Christophe hämmästyi, kuinka lahjakas ja lapsellinen hän oli yhtaikaa. Corinne saattoi löytää aivan moitteettoman ja liikuttavan sanonnan; mutta keskellä ajatusta, jossa hän näytti jo purkavan koko sielunsa, saattoi hän ladella joukon sanoja aivan ilmeettömästi. Hän lasketteli läksyään aivan kuin pikku papukaija, välittämättä, mitä se sisälsi: silloin tuli siitä hassunkurista puuta heinää. Hän ei ollut siitä milläänkään; kun hän sen huomasi, nauroi hän katketakseen. Viimein hän sanoi: "Piisaa!", tempasi vihkon Christophen käsistä, lennätti sen salin toiseen nurkkaan, ja julisti:
— Väliaika! kello soi!… Mennään nyt kävelemään!
Christophe oli hiukan rauhaton hänen näyttämötyöstään ja kysyi tunnollisena kuin ainakin: — Luuletteko, että tosiaan nyt osaatte? Corinne vastasi varmasti:
— Kyllä. Mutta kuiskaaja, mitä varten hän sitten on olemassa?