Sitten hän meni huoneeseensa pistämään hattua päähänsä. Odottaessaan istui Christophe pianon ääreen ja heläytti muutamia akordeja. Corinne huusi viereisestä huoneesta:
— Oh, mitä tuo on? Soittakaa vielä! Sehän on kaunista!
Ja hän tuli takaisin, sovitellen neulalla kiinni hattua tukkaansa. Christophe jatkoi. Kun hän lopetti, pyysi Corinne häntä soittamaan vielä. Corinne haltioitui, hän jakeli silloin runsaasti sellaisia pieniä, veikeitä ihastuksen huudahduksia, jotka ranskattarilta lähtevät niin helposti, olipa sitten kysymyksessä Tristan tai kuppi suklaata. Christophe nauroi: tällainen ihastuksen ilmaisu oli hauskaa saksalaisten valtavien, pilviäpiirtävien ja jyhkeäin huudahdusten rinnalla. Molemmat ylistykset olivat liioittelua: toinen koetti tehdä lelusta vuoren, toinen vuoresta lelun; kumpikin olivat ne yhtä naurettavia; mutta tällä kertaa tuntui Christophista hauskemmalta se niistä, joka tuli hänelle miellyttävästä suusta. — Corinne tahtoi tietää, mitä hän soitti; ja kun hän sai kuulla, että hän soitti omia kappaleitaan, niin hän oikein kirkaisi. Christophe oli kyllä sanonut jo hänelle tänä aamuna olevansa säveltäjä, mutta Corinne ei ollut tullut sitä ollenkaan huomanneeksi. Nyt istahti Corinne hänen viereensä ja pyysi häntä soittamaan kaikki, mitä hän oli säveltänyt. Kävelyretki unohtui kokonaan. Se ei ollut suinkaan mitään pelkkää kohteliaisuutta Corinnen puolelta: hän suorastaan jumaloi musiikkia, ja jos hänen oppinsa sillä alalla olikin vähäinen, korvasi sen ihmeellisen hyvä vaisto. Ensin ei Christophe käsittänyt häntä vakavasti, vaan soitti hänelle muutamia kaikkein yksinkertaisimpiaan. Mutta kun hän sattumalta osui soittamaan katkelman, josta hän itse erikoisesti piti, niin huomasi hän, että Corinnekin piti juuri siitä, vaikkei Christophe ollut siitä mitään hänelle puhunut; hän hämmästyi ja tuli iloiseksi. Ja silloin sanoi Christophe, naiivin kummastuneena kuin yleensä saksalaiset, kun kohtaavat musiikkia hyvin ymmärtävän ranskalaisen:
— Sepä omituista. Teillähän on hyvä maku. Koskaan en olisi sitä uskonut…
Corinne nauroi hänelle vasten kasvoja.
Nyt huvittelihe Christophe valitsemalla yhä vaikeatajuisempia kappaleita, nähdäkseen, miten pitkälle Corinne jaksaisi häntä seurata. Mutta näyttelijätär ei tuntunut säikkyvän uskalletuintakaan omintakeista; ja kun Christophe soitti erään erikoisen omituisen melodiansa, jonka taiteellisuutta hän muuten oli jo alkanut epäillä, koska hän ei ollut saanut Saksassa ketään sitä hyväksymään, niin kuinka hän hämmästyikään, kun Corinne pyysi häntä soittamaan sen vielä uudestaan, ja nousi sitten ylös ja lauloi koko sävellyksen ulkomuistista, erehtymättä juuri ainoassakaan kohdassa Christophe käännähti hänen puoleensa ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä:
— Mutta tehän olette musiikki-ihminen! huudahti hän.
Corinne purskahti nauruun ja selitti, että hän oli alkanut näyttämöuransa laulajattarena, eräässä maaseutuoopperassa, mutta muuan turneella kiertävä impressaario oli huomannut hänen taipumuksensa puhenäytelmään ja johtanut hänet sille alalle. Christophe julisti:
— Mikä vahinko!
— Kuinka niin? vastasi Corinne. Onhan näyttämörunouskin musiikkia.