Corinne antoi Christophen selittää Lied-sävellystensä sisällön; Christophe lausui hänelle sanat saksaksi ja Corinne toisti niitä apinamaisen helposti, matkien sanoja lausuessaan yksinpä Christophen suupielten ja silmien rypistyksiäkin. Kun hänen sitten oli laulettava ne ulkoa, teki hän hassunkurisia virheitä, ja milloin hän ei enää muistanut sanoja, keksi hän toisia omasta päästään, sellaisia barbaarisia kurkkuäänteitä, että he molemmat nauroivat kilpaa. Corinne ei väsynyt soitattamaan Christophella eikä Christophe hänelle soittamaan ja kuulemaan hänen kaunista ääntänsä, jossa ei tuntunut rahtuakaan ammattitemppuja ja joka tuli hieman nielusta, aivan kuin pikku tytön ääni, mutta jossa oli kuitenkin eräänlaista nuorekkaan hentoa ja liikuttavaa. Corinne kertoi Christophelle yleensä kaikki, mitä hän ajatteli. Joskaan hän ei voinut selittää, miksi hän ei jostakin asiasta pitänyt tai mistä syystä hän siitä piti, niin hänen arvostelussaan piili kuitenkin aina selvä syy. Kummallista: kaikkein vähimmin miellyttivät häntä sellaiset teokset, joita Saksassa pidettiin klassillisina, ja parhaimpina: hän lausui kyllä niistä jonkin kohteliaisuuden, mutta saattoi huomata, etteivät ne puhuneet hänelle mitään. Kun hänellä ei ollut musikaalista sivistystä, ei hänellä ollut sitä iloa, jonka jo ennen kuultu vaistomaisesti amatööreille, jopa taiteilijoillekin tuottaa, ja pakottaa heidät itsensä useinkin kopioimaan tiedottomasti tuota ennen kuultua tai pitämään jossakin uudessa teoksessa juuri sellaisista muodoista tai kaavoista, joista he ovat pitäneet jo entisissä sävellyksissä. Yhtä vähän oli hän taipuisa saksalaiseen meloodiseen sentimentalisuuteen; (tai ainakin oli hänen sentimentaalisuutensa toista laatua; eikä Christophe tuntenut vielä sen huonoja puolia); Corinne ei haltioitunut laisinkaan sellaisista hieman väljähtyneistä ja hempeistä kappaleista, joita Saksassa pidettiin hyvinä; hän ei huomannut yhtään erästä Christophen vähäpätöisintä Liediä, — sävelmää, jonka hän itse oli jo aikonut polttaa, sentähden, että hänen ystävänsä puhuivat alinomaa vain siitä, hyvillään, kun voivat kehuskella hänelle jotain hänen tuotettaan. Corinnen dramaattinen vaisto sai hänet pitämään parhaina niitä melodioita, jotka kuvasivat selvästi todellista intohimoa: niille jo hänen oma luonteensa antoi suurimman arvon. Sitävastoin hän ei jättänyt ilmaisematta, etteivät eräät harmoniain särmikkyydet, jotka näyttivät olevan Christophelle ominaisia, olleet hänestä juuri mieluisia: Corinnea töykäisi, kun hän joutui sellaisiin kohtiin, hän keskeytti ja kysyi "oliko tämä tosiaan niin". Kun Christophe vastasi, että oli, niin Corinne koetti hypähtää vaikean paikan ylitse, mutta kuitenkin hänen suussaan näkyi moittiva nyrpistys, jonka Christophe kyllä huomasi. Joskus tahtoi hän hypätä ylitse kokonaisen tahdin. Silloin Christophe soitti sen uudestaan pianolla ja kysyi häneltä:
— Ettekö pidä tästä? Corinne nyrpisti nenäänsä.
— Se on väärä, vastasi Corinne.
— Eipäs ole, sanoi Christophe nauraen, se on aivan oikea.
Ajatelkaapas, mitä se sanoo. Eikö se ollut aivan tämän mukaista?
(Ja Christophe viittasi sydämeensä.)
Mutta Corinne pudisti päätänsä:
— Ehkä; mutta se on väärä, täällä nimittäin.
(Corinne vetäisi itseään korvasta.)
Samoin oli Corinne ällistynyt saksalaisen deklamatoorisen äänen korkeista ponnahduksista:
— Minkätähden hän nyt huutaa niin? kysyi hän. Onhan kertoja yksin. Ettekö pelkää, että naapurit kuulevat? Tuntuu kuin… (Anteeksi, ettehän te suutu?)… tuntuu kuin hän huutaisi venhettä salmen takaa.