Christophe ei suuttunut; hän nauroi sydämensä pohjasta ja ymmärsi, että huomautuksissa oli jotain totta. Ne hauskuttivat häntä; kukaan ei ollut hänelle tehnyt sellaisia ennen. He olivat yhtä mieltä siitä, että laulettu sana väärentää usein luonnollisen sanan aivan kuin suurennuslasi. Corinne pyysi Christophea kirjoittamaan musiikin erääseen kappaleeseen, jossa hän halusi puhua orkesterin säestyksellä, laulaen ainoastaan siellä täällä jonkun ajatuksen. Christophe innostui heti tähän aatteeseen, ottamatta huomioon näyttämöllisiä vaikeuksia, sillä hän luuli Corinnen musikaalisen äänen jaksavan ne voittaa; ja he rakentelivat kaikenlaisia tuulentupia.
Kello oli melkeinpä viisi, kun he viimein muistivat, että olisi ollut lähdettävä kävelemään. Siihen vuodenaikaan tuli pimeä varhain. Nyt ei kävely enää voinut tulla kysymykseenkään. Illemmalla oli Corinnella teatteriharjoitus; niihin ei ketään syrjäisiä saanut tulla. Corinne vaati Christophea lupaamaan, että hän tulisi hotelliin seuraavana päivänä iltapuolella; silloin he lähtisivät aiotulle kävelyretkelle.
Seuraavana päivänä oli uudistua sama musiikkiin unohtuminen. Christophe tapasi Corinnen kuvastimen ääressä, kiivenneenä istumaan korkealle tuolille, riiputtaen jalkojaan; hän koetteli peruukkia päähänsä. Huoneessa oli myöskin Corinnen pukijatar ja muuan kaupungin kähertäjä, jolle Corinne antoi neuvoja, miten hän tahtoi ylemmäksi erään hiuskiehkuransa. Katsellen kuvastimeen huomasi hän Christophen, joka hymyili hänen selkänsä takana: Corinne näytti hänelle kuvastimesta kieltään. Kähertäjä poistui peruukkeineen, ja Corinne kääntyi Christopheen päin:
— Hyvää päivää, ystäväni! sanoi hän.
Ja hän ojensi Christophelle poskeaan suudeltavaksi. Christophe ei odottanut moista tuttavallisuutta, mutta käytti tietysti sitä hyväkseen. Corinne puolestaan ei pitänyt tätä suosionosoitustaan kovin merkillisenä: se oli hänestä vain tavallinen hyvänpäiväntoivotus.
— Oi, minä olen nyt niin iloinen! sanoi Corinne; tänä iltana se käy hyvin. — (Hän puhui peruukistaan.) — Minä olin äsken niin onneton! Jos olisitte tullut tänä aamuna, olisitte nähnyt minut niin onnettomana kuin kukaan koskaan olla saattaa.
Christophe kysyi syytä.
Parisilainen kähertäjä oli tehnyt erehdyksen tavaroita matkalle kootessaan ja pannut mukaan vaatetukseen, peruukin, joka ei ollenkaan sopinut osaan.
— Aivan sileän ja latuskan peruukin, sanoi Corinne, se riippui tökerösti suoraan alas, Kun minä sain sen nähdä, niin minä itkin, itkin kuin Magdalena. Eikö niin, madame Désirée?
— Sisään tullessani, sanoi puhuteltu rouva, oikein peljästyin madamea,
Madame oli kalmankalpea. Madame oli kuin ruumis.