Christophe nauroi. Corinne näki sen kuvastimesta:
— Nauratteko, te sydämetön? kysyi hän suuttuen. Sitten purskahti hän itse nauruun.
Christophe kysyi häneltä, millaista oli ollut eilen harjoituksissa.
— Kaikki oli mennyt hyvin. Hän olisi vain tahtonut typisteltävän muitten osia, ei omaansa… Siinä juttelivat he niin hartaasti, että osa iltapäivää meni. Corinne pukeutui hitaasti; ja hän huvittelihe kysymällä Christophen mielipidettä pukuseikoissaan. Christophe kiitteli hänen eleganssiaan, ja sanoi hänelle naiivisti, ranskalais-saksalaisella sekasotkullaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään naista, joka oli niin "luxurieux". — Corinne katsahti häneen ällistyneenä, ja purskahti kaikuvaan nauruun.
— Mitä minä sitten sanoin? kysyi Christophe. Eikö sovi sanoa sillä tavoin?
— Kyllä, erittäin hyvin! huudahti Corinne ja nauroi katketakseen. Se sattui aivan paikalleen.
Viimein he lähtivät ulos. Corinnen räikeä puku ja rehevä puhe kohdistivat häneen yleisön huomion. Hän tarkasteli kaikkea ilveilevän ranskattaren silmin, eikä salannut, millaisia vaikutuksia oli saanut. Hän nauraa helähytti muotikauppain ikkunain edessä, ja postikortti-myymäläin, joissa viimeksimainituissa oli sekaisin hempeätunteisia, kömpelön-hullunkurisia ja rivoja kuvia, samassa joukossa kaupungin katuheilakoita ja keisarillinen perhe: keisari punaisessa univormussa, keisari vihreässä univormussa, keisari merikarhuna käsi Germania-laivan peräsimessä ja uhmaten taivaan merkkejä. Hän purskahti vielä kaikuvampaan nauruun nähdessään erään pöytäserviisin, joka oli koristettu uneksivalla Wagnerin naamalla, tai jonkun kähertäjänliikkeen, jonka ikkunassa komeili reklaamina vahasta tehty ihmisen pää. Hän antoi ilonsa purkautua melkoisen loukkaavalla tavalla erään isänmaallisen muistopatsaan edessä, joka esitti keisarivainajaa matkatakissa ja piikkikypäri päässä, ympärillä naisellisina hahmoina Preussi, Saksan liittovaltiot ja aivan alaston Sodan hengetär. Hän sieppasi matkan varrella huomioonsa kaiken, mikä oli naurettavaa ihmisten ulkomuodossa, heidän käynti- ja puhetavassaan. Hänen uhrinsa eivät voineet erehtyä, mitä hänen ilveilevät silmäyksensä merkitsivät: ne kokoilivat heidän hupaisia puoliaan. Apinoimistaito sai hänet joskus huomaamatta matkimaan huulillaan ja sieraimillaan ohitsekulkijain joko onnesta hurmautuneita tai harmista nyrpistyneitä ilmeitä; hän pullisti poskensa pullolleen ja toisti lauseita tai sananpätkiä, jotka olivat sattuneet hänen korvaansa ohimennen ja tuntuivat hänestä hassumaisilta. Christophe nauroi hänelle sydämensä pohjasta eikä ollut yhtään häpeissään hänen nenäkkyytensä tähden; sillä hän itsekään ei liioin ketään kursaillut. Onneksi ei Christophen maine enää voinut tulla sen huonommaksi kuin se jo oli; muuten olisi kävely tällaisessa seurassa sen ilmoiseksi iäksi pilannut.
He menivät katsomaan tuomiokirkkoa. Corinne tahtoi kavuta välttämättä ylös aina torninhuipun alle, vaikka hänen kengänkantansa olivat kovin korkeat ja laahustimensa niin pitkä, että se lakaisi joka porrasta ja tarttui niillä viimein johonkin terävään kulmaan; hän ei ollut siitä millänsäkään, vaan kiskoi urheasti irti hamettaan niin että se ratisi, ja kiipesi yhä ylemmäksi kohottaen peloittavasti helmojaan. Olipa hän vähällä ruveta soittamaan kellojakin. Tornin ylimmästä luukusta hän lausui Victor Hugota, josta Christophe ei ymmärtänyt mitään, ja lauloi ranskalaisen kansanomaisen pätkän. Ja sitten näytteli hän muhamettilaista muezzinia. — Tuli iltahämärä. He laskeusivat nyt kirkkoon; raskaat varjot hiipivät siellä ja kohosivat pitkin valtavia muureja, joiden otsassa hohtivat värillisten ikkunain taikamaiset silmät. Christophe näki eräässä sivukappelissa saman nuoren tytön, joka oli ollut Hamlet-näytännössä hänen aitiotoverinaan, polvistuneena rukoukseen. Tyttö oli niin syventynyt hartauteensa, ettei hän huomannut Christophea; hänen kasvonsa näyttivät niin tuskallisilta ja vaivautuneilta, että Christophea järkytti. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle jotakin, tai edes tervehtiä häntä, mutta Corinne vei hänet kiivaassa pyörteessään pois kirkosta. Pian he erosivat. Corinnen täytyi valmistautua näytäntöön, joka alkoi saksalaiseen tapaan aikaiseen illalla. Mutta tuskin oli Christophe tullut kotiin, niin hänen ovikellonsa soi, ja hänelle tuotiin seuraava kirje Corinnelta:
Onnenpotku! Jezabel kipeä! Näytäntö peruutettu! Eläköön
vapaus!… Ystäväiseni, tulkaa heti, syödään pikku seksa yhdessä!
Ystävättärenne!
Corinnette.