— Se mahtaa olla viehättävää, vastasi Corinne. Miksikä ei yhtä hyvin juoda samasta lasista?
— Eikö se ole veljellistä?
— Helkuttiin veljellisyys! Minä olen mielelläni "veli" niiden kanssa, jotka miellyttävät minua, mutta muiden kanssa en ole… ush, sellainenhan ei ole mitään seuraa, se on muurahaispesä!
— Ajatelkaa siis, miten hauska minulla täällä on, minulla, joka ajattelen samaan tapaan kuin tekin!
— Tulkaa sitten meille!
Christophella ei ollut parempaa toivomusta. Hän kyseli Corinnelta kaikenlaista Parisista ja ranskalaisista. Corinne vastasi hänelle selityksillä, jotka eivät olleet täysin paikkaansa pitäviä. Hänen etelämaiseen kerskuntaansa yhtyi nyt vaistomainen halu häikäistä kuulijaansa. Hänen sanojensa mukaan olivat Parisissa kaikki ihmiset vapaita; ja koska kaikki ihmiset Parisissa olivat älykkäitä, niin jokainen käyttikin vapauttaan, kukaan ei käyttänyt sitä väärin; jokainen teki, mitä halutti, ajatteli, uskoi, rakasti tai ei rakastanut muuta kuin halunsa mukaan: siinä ei ollut kenelläkään mitään sanomista. Siellä eivät ihmiset suinkaan tunkeutuneet kääntämään toistensa vakaumuksia, urkkimaan omantunnon asioita, komentelemaan aatteita. Siellä eivät myöskään poliittiset henkilöt sekaantuneet taidetta ja kirjallisuutta koskeviin asioihin, eivätkä jakaneet kunnianmerkkejä, paikkoja ja rahaa ystävilleen ja liiketutuilleen. Parisissa eivät nurkkakunnat määräilleet taiteilijain menestystä ja mainetta, sanomalehtimiehiä ei ostettu, kirjailijat eivät särkeneet suitsutusastiaa toistensa päähän silloin, kun eivät voineet halkaista sillä kilpailijansa kalloa. Parisissa ei arvostelu tukeauttanut tuntemattomia kykyjä eikä polvistunut imartelemaan hyväksyttyjä suuruuksia. Siellä ei pelkkä menestys, menestys millä hinnalla tahansa, pyhittänyt kaikkia keinoja eikä hankkinut yksinään yleisön sokeaa jumaloimista. Tavat olivat lempeät, ystävälliset, kohteliaat. Ihmisten välillä ei katkeruutta. Koskaan ei ketään paneteltu. Kukin auttoi toistaan. Jokainen uusi tulokas, jolla oli arvoa, sai olla varma siitä, että hänet otettiin vastaan syli avoinna ja hänen tielleen kylvettiin kukkia. Puhdas, kaunoinen rakkaus täytti ritarillisten ja epäitsekkäiden ranskalaisten sielut; ja ainoa naurettava heissä oli heidän idealisminsa, josta johtui, että he tunnetusta älystään huolimatta antoivat muiden kansain pettää itseään.
Christophe kuunteli suu auki; ja kannattipa moista tosiaan kummastellakin. Corinne ihmetteli jo itsekin, kuullessaan omia sanojaan. Hän oli unohtanut, mitä hän eilen oli kertonut Christophelle menneen elämänsä vaikeuksista; eikä Christophe tullut ajatelleeksi nyt niitä enempää kuin hänkään.
Kuitenkaan ei Corinnelle riittänyt pelkästään se, että hän tahtoi saada saksalaiset rakastamaan hänen isänmaataan: hän tahtoi yhtä paljon rakkautta itsekin. Kokonainen ilta pienettä kuhertelutta olisi hänestä tuntunut kuivahkolta ja hiukan naurettavaltakin. Hän kiemaili Christophelle parhaansa mukaan; mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei sitä huomannutkaan. Christophe ei ymmärtänyt, mitä pintapuolinen kuhertelu olikaan, hän rakasti kokonaan tai ei rakastanut ollenkaan. Silloin, kun hän ei rakastanut, oli hän kaukana rakkauden ajattelemisestakin. Hän oli suuresti kiintynyt Corinneen ystävänä. Tuo etelämainen luonne, joka oli hänelle aivan uutta, veti häntä kovasti puoleensa; Corinnen sydämellisyys, iloisuus ja vilkas ja vapaa äly olivat epäilemättäkin syitä, jotka olisivat riittäneet saamaan miehen rakastumaan; mutta "tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo", eikä se nyt puhaltanut sinnepäin. Ja leikitellä rakkautta olematta rakastunut, se ei olisi koskaan pälkähtänyt Christophen päähän.
Christophen kylmyys huvitti Corinnea. Hän istui Christophen vieressä pianon edessä, ja kun Christophe soitti kappaleita, jotka hän oli tuonut tullessaan, pisti Corinne kätensä hänen kaulaansa ja kumartui, voidakseen paremmin seurata nuotteja, pianoa kohti ja painoi silloin poskensa melkein ystävänsä poskeen kiinni. Christophe tunsi hänen silmäripsiensä sipuvan hipiäänsä, ja näki aivan läheltä hänen veitikkamaiset silmäteränsä, hänen viehkeän ja nokkelan pikku suunsa ja hienot ihohaituvat hänen ylähuulessaan, joka meni suppuun aivan kuin odottaen. — Corinne odotti. Christophe ei ymmärtänyt kehoitusta; Corinne oli tiellä hänen soittaessaan: muuta ei Christophe ajatellut. Vaistomaisesti hän väistyi sivummalle, siirtäen tuolinsa erilleen Corinnesta. Kun hän hetken päästä kääntyi Corinneen päin puhuakseen hänelle jotain, näki hän, että Corinne oli purskahtaa nauruun; kuopat hänen poskissaan värisivät ja nauroivat, ja hän puri huulensa yhteen ja näytti tuskin jaksavan pidättää itseään.
— Mikä nyt? kysyi Christophe kummastuneena.