Corinne katsoi häneen ja purskahti taas nauruun.
Christophe ei käsittänyt mitään:
— Mitä te nauratte? kysyi hän; sanoinko minä jotain typerää?
Kuta enemmän Christophe vaati selitystä, sitä hullummin Corinne nauroi. Kun hän lopetti, ei hänen tarvinnut muuta kuin katsahtaa Christopheen ja nähdä, kuinka ällistynyt toinen oli, ja hän alkoi yhä hurjemmin nauraa. Corinne nousi ylös, ryntäsi huoneen toiselle puolelle sohvalle, painoi kasvonsa pieluksiin ja nauroi tikahtuakseen; koko hänen ruumiinsa hytkyi naurusta. Hänen naurunsa tarttui Christopheenkin, Christophe tuli luokse ja taputti häntä selkään. Kun Corinne oli nauranut pohjaan asti, nosti hän päätään, pyyhki silmänsä, sillä hän oli nauranut niin, että sai vedet silmiinsä, ja ojensi hänelle molemmat kätensä:
— Miten hyvä poika te olette! sanoi hän.
— Kyllä kai, ilkeämpi monia.
Corinne sai taas naurunpuuskan, pitäen yhä Christophen käsiä käsissään.
— Ei vakava tämä ranskalainen, la Françoise? kysyi Corinne.
(Hän lausui: "Françouése".)
— Te pilkkaatte minua, vastasi Christophe leppoisesti.