Corinne katsoi häneen lauhkeasti, pudisti voimakkaasti hänen käsiään ja sanoi:
— Ystäviä, eikö niin?
— Kyllä, vastasi Christophe ja puristi puolestaan hänen kättään.
— Sanokaa, ajattelettehan Corinnettea, kun hän ei ole enää täällä?
Ettehän ole vihainen Françoiselle, siitä, että hän ei ole vakava?
— Ja Françoise ei kai ole vihainen barbaarille ja teutoonille siitä, että hän on niin tuhma?
— Juuri sentähden hänestä pidetäänkin… Hän tulee kai näkemään minua
Parisiin?
— Sen lupaan… Ja te, te kirjoitatte minulle?
— Sen minä vannon… Sanokaa nyt tekin: Minä vannon.
— Kyllä, sen vannon.
— Ei, ei tuolla tavalla. Täytyy nostaa kätensä ylös.