Ja Corinne matki Horatiusten valaa. Corinne vaati Christophelta lupauksen, että Christophen oli kirjoitettava häntä varten kappale, melodraama, joka käännettäisiin ranskankielelle ja jonka Corinne näyttelisi Pariisissa. Seuraavana päivänä oli Corinnen matkustettava joukkueensa mukana kaupungista pois. Christophe lupasi mennä tapaamaan häntä ylihuomenna Frankfurtiin, jossa seurue esiintyi vielä yhtenä iltana. He juttelivat keskenään sievoisen ajan. Corinne lahjoitti Christophelle valokuvansa, jossa hän esiintyi melkein alastomana, ainoastaan harso rinnoillaan ja uumillaan. He erosivat iloisesti ja suutelivat toisiaan kuin veli ja sisar. Siitä asti, kun Corinne oli huomannut, että Christophe piti hänestä, mutta ei laisinkaan ollut häneen rakastunut, oli hänkin tyytynyt pitämään hänestä ilman rakkautta, aivan kuin hyvästä toverista.

Seuraavana yönä ei heidän kummankaan unensa häiriintynyt. Päivällä ei Christophella ollut aikaa mennä Corinnea hyvästelemään, koska hänellä silloin juuri oli harjoitus. Mutta sitä seuraavana päivänä järjesti hän asiansa niin, että voi lähteä Frankfurtiin, kuten oli luvannut. Sinne oli parin kolmen tunnin rautatiematka. Corinne ei uskonut liioin Christophen lupaukseen; mutta Christophe oli käsittänyt asian aivan vakavasti; ja täsmälleen näytöksen alussa tuli hän teatteriin. Ja kun Christophe meni sitten väliajalla naputtamaan Corinnen pukuhuoneen oveen, niin huudahteli Corinne ilosta ja hämmästyksestä ja heittäytyi kesken pukeutumistaan hänen kaulaansa, ylenpalttisuuteen mennen kuten tavallisesti. Hän oli Christophelle todella kiitollinen siitä, että tämä oli tullut. Pahaksi onneksi Christophelle kuhisi tässä kaupungissa Corinnen ympärillä paljon enemmän rikkaita ja älykkäitä juutalaisia kuin äskeisessä näytäntöpaikassa; he tiesivät antaa arvon hänen nykyiselle kauneudelleen ja aavistivat hänen tulevan menestyksensä. Joka hetki naputettiin pukuhuoneen oveen; ja ovi aukesi raolleen päästääkseen sisään kömpelöitä ja liuhusilmäisiä olentoja, jotka karkealla kurkkuäänellä laususkelivat imeliä kohteliaisuuksia. Corinne tietysti kiemaili kaikkien kanssa; ja puhellessaan sitten Christophelle jäi hänelle sama teennäinen ja uskalias sanonta, ja Christophe ärtyi siitä. Muuten ei Christophea laisinkaan huvittanut se, että Corinne niin julkean tyynesti jatkoi pukeutumistaan hänen läsnäollessaan; ja maalit ja rasvat, joilla hän voiteli käsivartensa, povensa ja kasvonsa, iljettivät häntä. Hän oli vähällä matkustaa pois heti näytännön jälkeen; mutta kun hän sanoi Corinnelle jo hyvästit ja pyysi anteeksi, ettei hän voinut jäädä illallisille, jotka annettiin Corinnen kunniaksi näytännön loputtua, näytti Corinne olevan niin vilpittömän pahoillaan, että Christophen päätös alkoi horjua. Corinne lähetti noutamaan rautateitten aikataulun ja todisti hänelle, että hän voi — että hänen täytyi vielä jäädä huomiseksi hänen seuraansa. Christophe halusikin pohjaltaan tulla houkutelluksi, ja hän jäi juhla-illallisille; hänen onnistuikin olla siellä melkeinpä näyttämättä, miten ikäviä hänestä siellä puhutut joutavuudet olivat ja miten hän oli ärtynyt siitä, että Corinne kiemaili jokaisen apinan kanssa. Corinnelle oli mahdoton olla vihainen. Hän oli kiltti tyttö, hänellä ei ollut moraalisia periaatteita, hän oli laiska, aistillinen, huvinhimoinen ja lapsellisen koketti; mutta samalla oli hän kuitenkin niin rehellinen ja hyvä, ja hänen vikansa olivat niin välittömiä ja terveitä, ettei niille voinut muuta kuin nauraa, melkeinpä täytyi niitä rakastaakin. Christophe istui pöydässä Corinnea vastapäätä ja katseli, kuinka hän puhui, hänen eloisia kasvojaan, hänen kauniita, sädehtiviä silmiään, hänen hieman liian vankkatekoisia leukapieliään, italialaista hymyään, — tuota hymyä, jossa on niin paljon hyvyyttä ja hienoutta ja samalla ahnasta jäyhyyttä: hän näki Corinnen nyt selvemmin kuin tähän asti. Muutamat piirteet hänessä muistuttivat Aadaa: eräät kädenliikkeet, katseet, jotkut aistilliset, hieman karkeat sutkaukset: — se, mikä oli ikuisesti naisellista. Mutta Christophe piti Corinnessa oikeastaan Etelän luonnosta. Se laupias luonto ei säästele lahjojaan, se ei viitsi valmistaa salonkikaunottaria ja kirjoista oppineita älyjä, vaan tosiaan sopusointuisia olentoja, joiden koko ruumis ja sielu on luotu puhkeamaan kukkaan auringonpaisteessa ja vapaan taivaan alla. — Kun Christophen oli lähdettävä, nousi Corinne ja tuli hyvästelemään häntä syrjässä muista. He suutelivat vielä kerran toisiaan, lupasivat kirjoittaa toisilleen ja tavata kerran.

Christophe lähti kotikaupunkiinsa viimeisellä junalla. Eräällä väliasemalla seisoi muuan vastakkaiselta taholta tullut juna odottamassa. Juuri siinä vaunussa, — jonka viereen hänen vaununsa pysähtyi, — kolmannessa luokassa, — näki Christophe saman nuoren ranskattaren, joka oli ollut hänen kanssaan katsomassa Hamletia. Tyttö näki myöskin Christophen, ja tunsi hänet. He tulivat liikutetuiksi molemmat. He tervehtivät toisiaan äänettöminä, ja istuivat paikoillaan, uskaltamatta katsoa toisiinsa. Vilaukselta oli Christophe kuitenkin nähnyt, että tytöllä oli päässä pieni matkamyssy ja vieressä penkillä kulunut matkalaukku. Hän ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että tyttö matkustaisi pois Saksasta; hän arveli vain hänen lähtevän jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän ei tiennyt oikein, olisiko hänen pitänyt mennä häntä puhuttelemaan: hän epäröi ja vitkasteli, hänen päässään pyöri, mitä hän hänelle sanoisi; sitten nousi hän vetämään alas vaunun ikkunaa, virkkaakseen hänelle jotain, mutta silloin juuri soi lähtösignaali: ja Christophe jätti puhumatta. Meni joku sekunti ennenkuin juna pääsi liikkeelle. He katsoivat nyt toisiinsa. Kumpikin yksin vaunuosastosaaan, kasvot ikkunaruutua vasten he tähystelivät läpi yön toisiaan, ja heidän katseensa yhtyivät. Kaksi ikkunaa erotti heidät. Jos he olisivat työntäneet kätensä ulos, olisivat heidän sormensa voineet koskea toisiinsa. Niin lähellä. Niin kaukana. Vaunut alkoivat rysähdellä raskaasti. Tyttö katsoi Christopheen yhäti, aivan rohkeasti, nyt, kun he erosivat. He olivat niin unohtuneet toisiaan katselemaan, etteivät edes muistaneet tervehtiä toisiaan viimeistä kertaa. Nainen liukui hitaasti ohitse; Christophe näki hänen katoavan; ja pimeys nieli junan, joka vei hänet. Niinkuin kaksi harhailevaa taivaankappaletta olivat he osuneet tuokioksi lähetysten, äärettömässä avaruudessa, ja loittonivat nyt kumpikin taholleen, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Kun toinen oli kadonnut, tunsi Christophe tyhjyyden, jonka tuo tuntematon oli jättänyt häneen; hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui: mutta tyhjyys hänen sisässään oli. Hän nojaili luomet puoliummessa osaston nurkkaan, mutta hän tunsi silmissään yhä noiden tuntemattomien silmien kosketuksen; ja kaikki hänen muut ajatuksensa vaikenivat, että hän paremmin olisi voinut tuntea ainoastaan tämän. Corinnen kuva liehui kuin perhonen hänen sydämensä ulkopuolella, kuin hyönteinen, joka räpyttää siipiään toisella puolella ruutua; mutta sitä ei Christophe päästänyt sisään.

Hän näki Corinnen mielessään jälleen, kun hän astui kotikaupungissaan ulos junasta ja kun raikas yöilma ja kävely pitkin nukkuvia katuja virkisti hänet horteestaan. Hän hymyili, muistellen viehkeää näyttelijätärtä, puoleksi mielihyvästä ja harmista, aina riippuen siitä, milloin hän ajatteli hänen ystävällisyyttään, milloin hänen matalaa kiemailuaan.

— Hiiden ranskalaiset! mutisi hän itsekseen ja naurahti riisuutuessaan, aivan hiljaa, ettei olisi herättänyt äitiään, joka nukkui viereisessä huoneessa.

Muuan sana, jonka hän oli kuullut silloin sinä iltana siellä teatteriaitiossa, pälkähti hänen päähänsä:

— On niitä Ranskassakin sellaisia.

Joutuessaan täten ensi kertaa kosketuksiin Ranskanmaan kanssa, johtui hän ajattelemaan sen kaksinaisen luonteen arvoitusta. Mutta kuten kaikki saksalaiset ei hänkään ryhtynyt liioin sitä ratkaisemaan; niin ollen toisti hän rauhallisesti, ajatellen tuota nuorta tyttöä siellä rautatievaunussa:

— Hän ei muuten näyttänytkään ranskalaiselta.