Aivan kuin saksalainen voisi sanoa, mikä on ranskalaista ja mikä ei.
Olipa tyttö ranskalainen tai ei, hän oli kuitenkin Christophen ajatuksissa; sillä keskellä yötä hän heräsi tuntien sydämessään omituisen ahdistuksen: hän oli muistanut matkalaukun, joka oli ollut penkillä tytön vieressä; ja yhtäkkiä vilahti hänen päässään, että tuo nainen oli matkustanut pois ainaiseksi. Oikeastaan lienee se tuntu ollut hänessä jo alusta alkaen; mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Nyt toi se hänelle kummallisen surun. Hän nytkäytti olkapäitään vuoteessaan ja sanoi itsekseen:
— Mutta mitäpä se sitten? Mitä se minuun kuuluu.
Ja hän nukahti uudestaan.
Mutta kun hän seuraavana päivänä meni ulos, niin ensimäinen henkilö, jonka hän kadulla kohtasi, oli Mannheim, joka kutsui häntä nyt arvonimellä "Blücher" ja kysyi häneltä, aikoiko hän valloittaa koko Ranskan. Ja tuo elävä sanomalehti kertoi Christophelle, että sillä aitioseikkailulla oli ollut suurempi menestys kuin Mannheim kuunaan oli uskaltanut toivoa:
— Kiitos ja kunnia sinun! huusi Mannheim. Sinä olet suuri mies. Minä en ole kelvollinen sitomaan kengännauhojasi.
— Mitä minä nyt olen tehnyt? kysyi Christophe. — Sinäpä olet erinomainen! jatkoi Mannheim. Minä olen sinulle kateellinen. Siepatapa aitio Grünebaumien nenän alta ja kutsua heidän ranskalainen kotiopettajattarensa heidän paikoilleen, — ah, se on sellainen kukkaiskimppu, jota minä en olisi koskaan keksinyt!
— Oliko hän Grünebaumien kotiopettajatar? kysyi Christophe ällistyneenä.
— Ahaa, et muka tiedä, olet olevinasi viaton; se on hyvä!… Grünebaumien pappa ei kadota enää punaa naamaltaan. Muut Grünebaumit ovat raivoissaan!… Siitä tuli lyhyt leikki: he potkivat tytön luotaan pois.
— Kuinka! huudahti Christophe; he erottivat hänet?… Erottivat minun tähteni.