— Kuule, hyvä mies, sanoi hän, vakuutitpa heille mitä tahansa, uskovat he sitä vahvemmin, että asia on aivan päinvastoin. Ja sitäpaitsi se on jo myöhäistä. Tyttö on täältä jo kaukana.
Christophen sydän aivan rusentui; hän koetti saada selville, minne opettajatar oli lähtenyt. Hän tahtoi kirjoittaa hänelle, pyytää anteeksi. Mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Kun hän kääntyi Grünebaumien puoleen, ajoivat he hänet ulos; he eivät tienneet itsekään, minne neiti oli lähtenyt, eivätkä siitä välittäneetkään. Tunne, että hän oli tehnyt pahaa aikoessaan tehdä hyvää, kidutti Christophea: siitä tuli hänelle pitkä omantunnon vaiva. Mutta siihen liittyi samalla kummallinen vetovoima, joka säteili kadonneen olennon silmistä yhä hänen sieluunsa. Sitten tuntuivat vetovoima ja omantunnon äänet hälvenevän, peittyvän uusien päivien ja ajatusten virtaan; mutta pohjalla piilivät ne kuitenkin salassa. Christophe ei unohtanut sitä olentoa, jota hän sanoi uhrikseen. Hän oli vannomalla päättänyt kerran hänet tavata. Hän tiesi kyllä, kuinka vähän mahdollista hänen oli häntä enää nähdä; ja kuitenkin hän oli varma, että hän hänet näkisi.
Mitä Corinneen tulee, hän ei vastannut ainoaankaan hänen kirjeeseensä. Vasta kolme kuukautta myöhemmin, kun Christophe jo oli heittänyt odottamisen, sai hän Corinnelta neljäkymmentä sanaa sisältävän sähkösanoman, jossa Corinne lasketteli lorua sydämensä halusta, antoi hänelle pieniä hyväilynimiä, ja kysyi "rakastettiinko toisiaan yhä vielä". Sitten seurasi melkein kokonainen vuosi hiljaisuutta ja sen jälkeen tuli lyhyt kirjelappu, raapusteltu Corinnen valtavan suurella, lapsellisella ja ristiin rastiin keikkuvalla käsialalla, joka koetti matkia maailmannaista; — muutamia ystävällisiä ja hassuttelevia sanoja. — Ja siihen se sitten taas jäi. Corinne ei unohtanut Christophea; mutta hänellä ei ollut aikaa häntä ajatella.
Ollessaan vielä Corinnen lumoissa ja täynnä niitä taidetta koskevia aatteita, joita he olivat keskenään puhuneet, Christophe haaveksi nyt kirjoittaa musiikin johonkin näytelmään, jonka pääosan Corinne näyttelisi ja laulaisi siinä muutamia aarioita — jonkinlaisen runollisen melodraaman. Tämä taidelaji oli Saksassa muinoin suuressa suosiossa ja sitä ihaili intohimoisesti Mozart, harrastivat kynällään Beethoven, Weber, Mendelssohn, Schumann, kaikki klassilliset mestarit; mutta kun wagnerismi oli saavuttanut loistavan voittonsa ja väitti toteuttaneensa teatterin ja musiikin lopullisen yhteismuodon, niin menetti tuo vanha taidelaji kannatuksensa. Mainiot Wagner-pedantit eivät tyytyneet tuomitsemaan epäkelvoiksi ainoastaan kaikkia uusia melodraamoja, vaan koettivat kaikin mokomin siistiä uuteen asuun vanhoja melodraamoja ja oopperoita, he pyyhkivät tarkoin pois puhutun vuoropuhelun viimeisetkin jäljet, ja kirjoittivat omia resitatiivejään Mozartin, Beethovenin ja Weberin sävelille; he olivat vakuutettuja, että he tekivät siten suuren palveluksen noille mestareille ja lisäsivät heidän kunniaansa, täydentämällä tällä tavoin heidän ajatustaan; niinpä he hurskaassa uskossa koristelivat mestariteoksia omalla joutavalla roskallaan.
Corinnen arvostelu oli saanut Christophen tuntemaan entistä selvemmin wagnerilaisen deklamatsioonin raskauden, ja useissa paikoin rumuudenkin. Ja nyt hän mietti pitkät ajat mielessään, eikö ollut järjetöntä ja luonnotonta kytkeä näyttämöllä toisiinsa puhetta ja laulua: se tuntui samanlaiselta kuin olisi vaunujen eteen valjastettu hevonen ja lintu. Lausutulla sanalla ja laululla oli kummallakin oma rytminsä. Saattoi ehkä vielä ymmärtää, että tekijä uhrasi toisen näistä taidelajeista, sen hyväksi niistä, johon hän oli mieltyneempi. Mutta sovitella niitä keskenään merkitsi samaa kuin turmella he molemmat: silloinhan tahdottiin, ettei sana olisi ollut enää sanaa eikä laulu oikeaa laulua, silloin yritettiin vapaata virtaa sulloa kahden yksitoikkoisen kanavan reunojen väliin, kuormittaa kauniin olennon alastomat jäsenet kalleilla ja raskailla puvuilla, jotka estivät ja jäykensivät sen liikkeitä ja askeleita. Miksi ei antaa kummankin elää omaa spontaania elämäänsä ja liikkua luontonsa mukaan? Sellaisena kuin kaunis tyttönen, joka kävelee onnellisena ja notkein askelin pitkin puron rantaa ja unelmoi astellessaan: veden iloinen solina vaivuttaa hänet haaveihin, ja tietämättään hän siinä sovittaa vähitellen ajatuksensa ja askeleensa puron laulun tahtiin. Niin olisi musiikin ja runouden kuljettava kummankin vapaina vieretysten, uneksien kumpikin omaa unelmaansa ja yhdistäen unelmat toisiinsa. — Totta kyllä ei kaikki musiikki soveltunut tällaiseen yhtymiseen, eikä kaikki runouskaan. Melodraaman vastustajilla oli hyvät esimerkkinsä, sillä oli nähty eräitä kömpelöitä yrityksiä siihen suuntaan ja yhtä huonoja yrityksen tulkitsijoita kuin nuo tekeleetkin. Christophe oli ollut kauan yhtä jäykkä melodraamaa kohtaan kuin hekin: musikaalisella korvalla oli täysi oikeus kärsiä kuunnellessaan typeriä näyttelijöitä, jotka ryhtyivät suorittamaan tuollaisia resitatiiveja soiton säestyksellä, koettamatta sulattaa omaa ääntään soittoon ja yrittäen päinvastoin saada ainoastaan oman äänensä kuuluville. Mutta siitä alkaen, kun Christophe oli kuullut Corinnen sulosointuisen äänen, — tuon kuulaan ja puhtaan äänen, joka liikkui musiikin sisällä aivan kuin auringonsäde vedessä, äänen, joka taipui jokaiseen meloodisen lauselman käänteeseen ja oli kuin kaikkein herkistynein ja vapain laulu, — siitä saakka oli Christophe huomannut tämän taidelajin mahdollisen kauneuden.
Ehkä Christophe oli oikeassa; mutta hän oli vielä liian vähän kokeillut voidakseen vaarattomasti lähteä tälle alalle, joka on (jos mieli luoda tosiaan jotain kaunista ja todella taiteellista) kaikista vaikein. Tämä taidelaji vaatii varsinkin erästä seikkaa: täydellisen sopusoinnun runoilijan, säveltäjän ja tulkitsijain yhteistyössä. — Christophe ei ottanut sitä huomioon: hän heittäytyi suinpäin luomaan tätä uutta taidelajia, jonka lait hän vasta tunsi aavistukselta.
Hänen ensimäinen suunnitelmansa oli pukea musiikkiasuun jokin Shakespearen satunäytelmä tai jokin näytös Faustin toisesta osasta. Mutta teatterit olivat hyvin vähän halukkaita ryhtymään tähän kokeiluun; se olisi käynyt kalliiksi ja tuntui eriskummaiselta. Tosin myönnettiin, että Christophe oli kompetentti musiikkialalla; mutta se, että hän suvaitsi julistella omia ajatuksiaan runoudesta ja teatterista, sai ihmiset vain hymyilemään: hänen yrityksiään ei otettu todeksi. Musiikin ja runouden maailmat näyttivät olevan toisilleen vieraita, vieläpä salaisissa vihoissakin keskenään. Päästäkseen tunkeutumaan runouden valtakuntaan, olisi Christophen täytynyt hyväksyä jokin runoniekka avustajakseen työssä; ja sitä runoilijaa ei hän sitäpaitsi saanut itse valita. Eikä hän olisi uskaltanutkaan sitä valita: hän epäili runollista makuaan; hänelle oli vakuutettu, ettei hän ymmärtänyt ollenkaan runoutta; ja onkin varma, ettei hän ymmärtänyt sellaista runoutta, jota hänen ympärillään ihailtiin. Rehellisesti ja perinpohjaisesti, jollainen hän aina oli, oli hän oikeinpa voimiaan ponnistaen koettanut käsittää sen tai sen runollisen tuotteen kauneutta; mutta aina hän oli saanut siinä pitkän nenän, ja lopuksi hän häpesi itseään: ei, hän ei ollut todellakaan runoilija. Oikeutta tehdäksemme sanomme, että hän rakasti intohimoisesti menneen ajan runoilijoita; ja se oli toki hänelle lohdutus. Mutta varmaankin hän rakasti niitä sillä tavoin kuin niitä ei pitänyt rakastaa. Sillä eikö hän ollut kerran julistanut sitä hassunkurista ajatusta, että ainoastaan ne runoilijat ovat suuria, jotka pysyvät suurina, vaikka ne kääntäisi proosaksikin, tai vielä vieraalle kielelle proosaksi, ja ettei sanoilla ole muuta arvoa kuin sen sielun arvo, jota ne tulkitsevat? Ystävät pitivät häntä silloin pilkkanaan. Mannheim sanoi häntä kamasaksaksi. Christophe ei koettanut itseään puolustella, ja kun hän joka päivä näki ympärillään kirjailijoita, jotka puhuivat musiikista niin naurettavasti kuin aina taiteilijat, jotka luulevat voivansa arvostella muuta taidelajia kuin omaansa, niin tyytyi hän uskomaan (joskin hieman epätietoisena sittenkin), ettei hän ollut kykenevä arvostelemaan runoutta. Ja siksi suostui hän silmät ummessa sellaisten tuomioihin, joiden hän arveli olevan paremmin asioista perillä.
Niinpä antoikin hän nyt aikakauslehti-ystäviensä tunkea itselleen toveriksi yhteistyöhön erään piirinsä jäsenen, dekadentti-nurkkakunnan suuruuden, nimeltä Stephan von Hellmuth; ja hän toi sitten Christophelle Ifigeneian, joka oli sepitetty hänen omaan tapaansa. Silloin oli aika, jolloin saksalaiset runoilijat — (aivan niinkuin heidän ranskalaiset ammattiveljensäkin) — koettivat kilpaa muokata uudestaan kaikkia kreikkalaisia murhenäytelmiä. Stephan von Hellmuthin teos oli noita kummallisia kreikkalaissaksalaisia runoelmia, joissa yhtyvät sekaisin Ibsen, Homeros ja Oscar Wilde, — tietysti lisänä apu arkeoloogisista käsikirjoista. Agamemnon oli neurasteenikko, Akilles heikkohenkinen: he vaikeroivat lavealti kurjaa tilaansa, eikä tietystikään heidän vaikerruksensa sitä muuttanut. Koko draaman energia oli keskitetty Ifigeneian osaan, — hermosairaan, hysteerisen ja pedanttisen Ifigeneian, joka läksytteli sankareita, laususkeli vimmatusti pitkiä latereita ja levitteli nähtäville nietzscheläistä pessimismiään, ja pisti viimein, kuolemanhalusta juovuksissa, naurunkirkunalla veitsen kurkkuunsa.
Mikään ei saattanut olla Christophesta vastenmielisempää kuin tuollainen itsestään suuria uskova kirjallisuus, kuin moinen veltostunut barbaari pukeutuneena kreikkalaiseksi. Mutta hänen ympärillään huudettiin, että se oli mestariteos. Hän oli arka ja taipui sitä uskomaan. Totta puhuen: hänen sielunsa aivan kuohui musiikkia, joten hän ajatteli paljoa enemmän sävellystä kuin tekstiä. Teksti oli ainoastaan virran uoma, jota myöten hän saattoi päästää kiihkeäin tunteittensa tulvat valloilleen. Hän oli vielä kaukana siitä itsekieltävästä ja persoonattomasta älystä, jollaista siltä mieheltä vaaditaan, joka tulkitsee runollista luomaa musiikilla. Hän ajatteli ainoastaan itseään, eikä laisinkaan näytelmää. Mutta sitä heikkouttaan hän ei aavistanut. Sitäpaitsi oli hänellä sekin kuvitelma, että hän näki tässä runoelmassa kaikkea muuta kuin mitä siinä oli. Jo lapsena oli hän usein sommitellut päässään aivan erilaisen kappaleen kuin hänen edessään teatterissa näyteltiin.
Vasta harjoituksissa hän huomasi selvästi itse näytelmän. Kun hän kerran kuunteli erästä sen kohtausta, näytti se hänestä niin typerältä, että hän luuli näyttelijöiden sitä vääristelevän; ja hän uskalsi silloin ilmaista näyttelijöille mielipiteensä, runoniekan läsnäollessa, ja itselleen runoilijallekin, joka ryhtyi nyt puolustamaan ajatuksensa tulkitsijoita. Runoelman tekijä otti nokkaansa ja sanoi pisteliäästi, että kai hän itse tiesi parhaiten, mitä oli tahtonut kirjoittaa. Christophe ei myöskään hellittänyt, ja hän väitti, ettei Hellmuth ymmärtänyt runosta mitään. Yleinen iloisuus sai hänet viimein huomaamaan, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi. Hän vaikeni ja myönsi mielessään, että eihän runon tekijä lopultakaan ollut hän. Silloin näki hän näytelmän murskaavan tyhjyyden, ja hän aivan tyrmistyi; hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän oli voinut kuvitella siitä jos mitä. Hän sanoi itseään hölmöksi, ja repi tukkaansa. Hän koetti kyllä rauhoittaa itseään, mutisten: "Sinä et sellaista ymmärrä, sehän ei ole sinun alasi. Pidä huolta vain musiikista". — Hän häpesi niin eräitä runoelman hölmöyksiä, sen pöyhkeää paatosta, sanojen, eleiden, asentojen kirkuvaa valheellisuutta, ettei hän orkesteria johtaessaan eräissä kohdin jaksanut nostaa tahtipuikkoaan: hänen teki mielensä mennä piiloon kuiskaajan komeroon. Hän oli liian suora ja liian vähän valtioviisas salatakseen, mitä ajatteli. Kaikki huomasivat sen, ystävät, näyttelijät, tekijä. Hellmuth kysyi häneltä, pisteliäästi hymyillen: