— Eikö tällä liene vieläkään kunnia miellyttää teitä?
Christophe vastasi rohkeasti:
— Totta puhuen: ei. Minä en tätä ymmärrä.
— Ettekö sitten lukenut kappaletta ennenkuin sen sävelsitte?
— Kyllä, vastasi Christophe naiivisti; mutta minä erehdyin siitä, minä ymmärsin sen toisella tavoin.
— Vahinko, ettette siinä tapauksessa kirjoittanut itse, minkä ymmärsitte.
— Ah, jos olisin vain osannut! huokasi Christophe. Runoilija ärtyi vielä enemmän ja ryhtyi kostoksi arvostelemaan sävellystä. Hän valitti, että se oli liian äänekästä ja esti sanat kuulumasta.
Jos runoilija ei ymmärtänyt säveltäjää eikä säveltäjä runoilijaa, niin näyttelijät puolestaan eivät ymmärtäneet heitä kumpaakaan; mutta siitä he eivät välittäneet. He haeskelivat osistaan ainoastaan irrallisia lauselmia, joilla saattoivat näyttää tavallisia ulkonaisia efektejään. Ei saatu mitenkään heidän lausuntaansa sopusointuun runon ja musikaalisen rytmin kanssa: näyttelijät kääntyivät toisaalle, musiikki toisaalle, saattaisi sanoa, että heidän laulunsa koko ajan poikkesi nuoteista. Christophe kiristeli hampaitaan ja koetti väsyksiin saakka kirkua heille nuottia: he antoivat hänen ärjyä, ja jatkoivat järkähtämättä omaa tolaansa, ymmärtämättä edes, mitä hän heiltä tahtoi.
Christophe olisi heittänyt kaikki hiiteen, ellei harjoituksia olisi ollut jo monta ja ellei oikeusjutun uhka olisi häntä sitonut. Mannheim, jolle hän uskoi huolensa, löi asian leikiksi:
— Mitä sinä joutavia? kysyi hän. Sehän menee erinomaisesti. Te ette ymmärrä toisianne, sanot? Oh, mitäpä se tekee? Kuka on koskaan ymmärtänyt jotakin teosta, paitsi tekijä itse? Onni, että hän itse edes sen ymmärtää!