Christophea kiusasi runon joutavuus, joka hänen mielestään pilasi koko hänen sävellyksensä. Mannheim ei laisinkaan kursaillut tunnustaa, ettei runossa ollut rahtuakaan tervettä järkeä, ja että Hellmuth oli hölmö; mutta hänen tähtensä ei pitänyt olla huolissaan: Hellmuth antoi hyviä päivällisiä, ja hänellä oli sievä vaimo: mitäpä kritiikki enempää vaatii? — Christophe kohautti hartioitaan ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa kuunnella loruja.
— Vai loruja! sanoi Mannheim nauraen. Tuollaisia ne vakavat ihmiset ovat! He eivät aavista, mikä elämässä jotain merkitsee.
Ja hän neuvoi Christophea, ettei hänen pitänyt välittää niin paljoa Hellmuthin asiasta, vaan huolehtia sen sijaan omastaan. Hän kehoitteli häntä tekemään hiukan reklaamia. Christophe vihastui ja kieltäytyi jyrkästi. Eräälle reportterille, joka tuli haastattelemaan häntä ja tietämään hänen elämänvaiheitaan, vastasi hän kiukuissaan:
— Se ei kuulu teihin!
Ja kun eräs aikakauslehti lähetti pyytämään hänen valokuvaansa, polki hän raivoissaan jalkaansa ja ärjäisi, ettei hän, Jumalan kiitos, ole mikään keisari tarvitakseen panna naamaansa näyteikkunoihin. — Häntä oli mahdotonta saada suhteisiin vaikutusvaltaisten piirien kanssa. Hän ei vastannut vierailukutsuihin; ja milloin hänen pakosta täytyi niihin myöntyä, ei hän muistanut niihin mennä, tai hän esiintyi siellä niin pahatuulisena kuin hän olisi ottanut elämäntehtäväkseen olla epämiellyttävä koko maailmaa kohtaan.
Mutta kaikkein pahinta oli, että hän pari päivää ennen kuin kappale esitettiin rikkoi välinsä oman aikakauslehtensä kanssa.
Mitä sopi odottaa, tapahtui. Mannheim oli yhä tarkistanut Christophen artikkeleja; eikä hän nykyään häikäillyt pyyhkäistä pois kokonaisia rivejä hänen moitteitaan ja asettaa niiden tilalle pelkkiä kiittelyitä.
Kerran vieraskutsuilla tapasi Christophe sattumalta erään virtuoosin, keikailevan pianistin, jonka hän oli kelpo tavalla muokannut; mies tuli nyt häntä kiittämään ja hymyili niin, että kaikki valkeat hampaat loistivat. Christophe vastasi kursailematta, ettei sellaisesta tosiaan kannattanut kiittää. Toinen väitti kannattavan ja oikein purki harrasta kiitollisuuttaan. Christophe keskeytti lyhyeen ja sanoi hänelle, että jos herra oli tyytyväinen artikkeliin, oli se hänen oma asiansa, mutta artikkelin tarkoitus ei ollut tehdä häntä tyytyväiseksi. Ja Christophe käänsi hänelle selkänsä. Virtuoosi arveli, että hän oli tuollainen jörö hyväntekijä ja meni nauraen matkaansa. Mutta Christophe muisti jo kerran ennen saaneensa eräältä toiselta uhriltaan kiitoskortin, ja hänen päähänsä iski yhtäkkiä epäilys. Hän meni ulos, osti eräästä sanomalehtikioskista viimeisen numeron aikakauslehteään, etsi siitä artikkelinsa, luki sen… Hän luuli ensin tulleensa hulluksi. Sitten hän alkoi aavistaa; ja raivosta suunniltaan hän juoksi Dionysoksen toimitukseen.
Siellä juttelivat Waldhaus ja Mannheim paraikaa erään näyttelijättären kanssa, joka oli heidän ystäväpiiriään. Heidän ei tarvinnut tiedustella Christophen asiaa. Paiskaten aikakauslehden pöytään ja tuskin ennättäen vetää henkeään haukkui Christophe heitä hirvittävällä tavalla, ärjyi, sanoi heitä raukoiksi, lurjuksiksi, väärentäjiksi, ja jyskytti tuolia permantoon. Mannheim koetti nauraa. Christophe aikoi potkaista häntä takalistoon. Mannheim meni pakoon pöydän taakse, vääntelehtien naurusta. Mutta Waldhaus otti asian juhlallisesti. Arvokkaana ja ylpeästi hän koetti keskellä meteliä saada julistetuksi, ettei hän sallisi puhutella itseään tuohon laatuun, että hän lähettäisi Christophen luo sekundantin; ja hän ojensi hänelle korttinsa. Christophe heitti sen hänelle vasten kasvoja:
— Pöyhkäpää! Minä en tarvitse korttianne tietääkseni, mikä te olette… Te olette vintiö ja väärentäjä! Ja te luulette, että minä rupeaisin teidän kanssanne kaksintaisteluun? Kunnon selkäsauna, muuta ette ansaitse!…