Christophen ääni kuului kadulle asti. Ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan. Mannheim sulki ikkunat. Näyttelijätär peljästyi ja koetti päästä pakoon; mutta Christophe seisoi tukkeena ovella. Waldhaus kalmankalpeana ja kuohuksissa, Mannheim änkytellen ja virnistellen koettivat vastata. Christophe ei sallinut heidän puhua. Hän sinkosi heille päin silmiä kaiken, mitä solvaavinta voi keksiä, eikä mennyt matkaansa ennenkuin häneltä kaikki häväistyssanat ja henki keuhkoista loppui. Waldhaus ja Mannheim pääsivät ääneen vasta sitten, kun hän oli lähtenyt. Mannheim saavutti kohta tasapainonsa: hävyttömät loukkaukset luiskahtivat hänestä kuin vesi ankan selästä. Mutta Waldhaus oli syvästi loukkautunut: hänen arvokkuuttaan oli solvattu; ja se seikka, että läsnä oli todistajia, teki häväistyksen vielä murhaavammaksi: hän ei ollut antava koskaan sitä anteeksi. Muut ammattiveikot yhtyivät kuorossa häneen. Koko aikakauslehden miehistä oli Mannheim ainoa, joka ei kantanut Christophelle yhtään kaunaa: hän oli saanut mielinmäärin huvitella hänen kustannuksellaan; hänestä ei huvi käynyt kalliiksi: olihan hän muutaman tuiman sanan hinnalla hankkinut itselleen monta kannua ilonainetta. Se oli ollut hänestä hyvä kuje: jos hän itse olisi ollut sen uhrina, olisi hän nauranut ensimäisenä. Niinpä olikin hän valmis puristamaan jälleen Christophen kättä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Christophe oli leppymättömämpi, hän esti kaikki lähentelyt. Mannheim ei ollut siitä millänsäkään; Christophe oli lelu, jolla hän oli jo hauskutellut niin paljon kuin mahdollista; nyt alkoi hän innostua tahtomaan toista tanssiukkoa. Yhtäkkiä loppuivat siten heidän välinsä täydellisesti. Se ei estänyt kuitenkaan Mannheimia yhä sanomasta, kun Christophesta hänen läsnäollessaan puhuttiin, että he olivat läheisiä ystäviä. Ja ehkä Mannheim sanojansa uskoikin.
Kaksi päivää tämän riidan jälkeen oli Ifigeneian premiääri. Siitä tuli täydellinen fiasko. Waldhausin aikakauslehti kiitti tekstiä, eikä puhunut mitään sävellyksestä. Toiset sanoma- ja aikakauslehdet muokkasivat musiikkia sydämen ilokseen. Sille naurettiin, sille vihellettiin. Esittäminen lopetettiin kolmannen illan jälkeen; mutta pilkka ei lakannut niin nopeasti. Oltiin liian onnellisia, että oli saatu tällainen tilaisuus käydä Christophen kimppuun; ja monta viikkoa oli Ifigeneia ehtymättömänä ilveilynaiheena. Tiedettiin, ettei Christophella ollut enää asetta itseään puolustaakseen; ja hänen turvattomuuttaan käytti kukin edukseen. Ainoa, mikä ahdistajia vielä hillitsi, oli Christophen asema hovissa. Vaikka hänen välinsä suurherttuan kanssa olivat tulleet melkoisen kylmiksi, sillä tuo ruhtinas oli tehnyt hänelle monta kertaa kaikenlaisia huomautuksia, joista Christophe ei välittänyt mitään, niin kävi Christophe yhä ajoittain linnassa ja nautti sillä tavoin yleisön mielestä jonkinlaista virallista suojelusta, kylläkin paljon enemmän kuviteltua kuin todellista. — Ja nyt Christophe itse ryhtyi hävittämään tätä viimeistäkin tukeaan.
Christophe kärsi arvostelujen typeryydestä. Arvostelu ei hyljännyt ainoastaan hänen musiikkiaan, vaan myöskin hänen aatteensa uudesta taidemuodosta, jota ei nyt viitsitty edes koettaakaan ymmärtää: (olihan helpompaa sitä vääristellä, kun tahtoi sen tehdä oikein naurettavaksi). Christophe ei ollut vielä kyllin viisas huomaamaan, että parhain vastaus, mitä voi antaa pahansuovalle kritiikille, on olla antamatta sitä laisinkaan ja jatkaa luomistyötään. Muutamien viimeisten kuukausien kuluessa oli hän saanut sen pahan tavan, ettei hän jättänyt koskaan vastaamatta yhteenkään epäoikeutettuun hyökkäykseen. Nytkin kirjoitti hän artikkelin, jossa hän ei suinkaan säästänyt eräitä vastustajiaan. Ne kaksi oikein-ajattelevaa lehteä, joille hän sitä tarjosi, lähettivät sen hänelle takaisin, pyytäen ivallisen kohteliaasti anteeksi; etteivät ne voineet sitä julkaista. Christophe yritti itsepäisesti yhä; hän muisti nyt kaupungin sosialistisen lehden, joka oli jo ennen koettanut häntä lähennellä. Hän tunsi erään sen toimittajista; heidän oli tapana joskus pakinoida yhdessä. Christophea ilahutti tavata silloin tällöin joku, joka puhui vapaasti valtiomahdista, armeijasta, tukahuttavista ja vanhanaikaisista ennakkoluuloista. Mutta keskustelu ei voinut kehittyä kovin pitkälle; sillä sosialistin suuhun tuli lopulta aina Karl Marx, joka ei Christophea vähintäkään liikuttanut. Sitäpaitsi huomasi Christophe tuon vapaan miehen jutteluissa — paitsi materialismia, joka ei häntä liioin viehättänyt, — saivartelevan tuimuuden ja henkisen tyranniuden, eräänlaisen salatun voimankunnioituksen, nurinkäännetyn militarismin, joka ei eronnut hyvin paljoa siitä, mistä hän näki joka päivä Saksassa esimerkkejä.
Kuitenkin muisti Christophe nyt hänet ja hänen lehtensä, kun toiset toimitukset sulkivat häneltä ovensa. Hän tiesi kyllä, että tämä hänen menettelynsä olisi skandaali: sosialistinen lehti oli häikäilemätön, vihamielinen ja sai vähän väliä sakkoja; mutta kun Christophe ei sitä lukenut, ajatteli hän ainoastaan sen aatteellista rohkeutta, joka ei häntä peljästyttänyt, eikä sen kirjoitusten sävyn mataluutta, joka olisi kyllä ollut hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän oli niin vimmastunut, kun näki, miten salakavalasti liittoutuen muut lehdet koettivat häntä tukahuttaa, että hän olisi luultavasti menetellyt samoin kuin hän nyt menetteli, vaikka olisikin ollut sosialistilehden laadusta paremmin perillä. Hän tahtoi näyttää ihmisille, ettei hänestä niin helposti päästy. — Senvuoksi vei hän kirjoituksensa tuon sosialistilehden toimitukseen ja siellä otettiin hänet avo-sylin vastaan. Seuraavana päivänä oli artikkeli jo lehdessä; ja lehti julisti mahtipontisin sanoin, että se oli onnistunut saamaan avustajakseen nuoren, lahjakkaan musiikkimiehen, toveri Jean-Christophe Krafftin, jonka palava suopeus työläisluokan vaatimuksia kohtaan oli yleisesti tunnettu.
Christophe ei lukenut tätä uutista eikä kirjoitustaankaan; sillä silloin oli sunnuntai, ja hän oli lähtenyt sinä aamuna jo päivän koittaessa samoilemaan maaseudulle. Hän oli loistavalla tuulella. Nähdessään auringon nousun hän huudahteli, nauroi, joikui, hyppi ja tanssi. Ei enää aikakauslehden puuhaa, ei tarvinnut kirjoittaa arvosteluja! Oli kevät, taivaan ja maan musiikki, kaunein kaikista, jälleen palannut. Poissa synkät konserttisalit, tukehuttavat ja löyhkävät, poissa vastenmieliset toverit, hölmöt virtuoosit! Suhisevat metsät virittivät ihmelauluansa; ja yli ketojen väikkyivät kuin aallot Elämän juovuttavat hengähdykset, jotka mursivat kirren maasta ja päästivät kaiken kuolleen haudastansa.
Kun hän palasi kävelyltään, valoa ja musiikkia humisevin aivoin, antoi hänen äitinsä hänelle kirjeen, joka oli tuotu linnasta hänen poissa ollessaan. Kirje, jossa häntä puhuteltiin kolmannessa persoonassa, ilmoitti hra Krafftille, että hänen oli tultava palatsiin sinä aamuna. — Nyt oli aamu mennyt: kello oli lähes yksi. Christophe ei ollut millänsäkään.
— Se on jo myöhäistä, sanoi hän. Menenpä huomenna.
Mutta äiti oli levoton;
— Ei, ei; hänen Korkeutensa kutsua ei voinut sillä tavalla jättää noudattamatta; sinne oli mentävä heti. Ehkäpä siellä oli jokin tärkeä asia.
Christophe kohautti hartioitaan: