— Tärkeä? Niinkuin tuollaisilla joutavilla olisi koskaan mitään tärkeää sanomista!… Hän kai koettaa tyrkytellä minulle mielipiteitään musiikkiasioista. Se olisi hauskaa ajanvietettä! Kun hän ei vain olisi saanut päähänsä ryhtyä kilpailemaan Siegfried Meyerin [pilanimi, jolla saksalaisten pilkkakirjailijain tapana oli keskenään mainita Hänen Majesteettiaan = S. M. (Seine Majestet), nimittäin keisaria] kanssa ja säveltämään hänkin Hymniä Aegirille! Se on varma, että silloin en häntä säästä. Sanonpa hänelle: "Pitäkää huolta politiikasta. Sillä alalla olette itse isäntänne: olette siis aina oikeassa. Mutta varokaa puuttumasta taiteeseen. Taideasioissa teillä ei ole mitään turvaavaa töyhtöä, ei kaskia päässä, ei uniformua, ei rahaa, titteleitä, ei esi-isiä eikä santarmeja;… ja peijakas, mitä jääkään teistä silloin enää jäljelle?"
Louisa-parka, joka käsitti kaiken täydeksi todeksi, kohotti siunaillen kätensä taivasta kohti:
— Älä toki sano hänelle niin!… Sinä olet hullu, aivan hullu!…
Christophesta oli hauska peloitella äitiä; ja hän kujeili hänen herkkäuskoisuutensa kustannuksella, kunnes liioittelu tuli niin vahvaksi, että Louisa ymmärsi poikansa laskevan leikkiä. Silloin nykähytti hän olkapäitään:
— Voi kuinka olet tuhma, poika-rukkani.
Christophe nauroi ja suuteli äitiään. Hän oli mainiolla tuulella: hän oli saanut kävelymatkalla ihanan musikaalisen motiivin; ja hän tunsi sen ponnistelevan itsessään niinkuin kala vedessä. Hän ei tahtonut lähteä linnaan ennenkuin oli saanut ruokaa, sillä hän oli nälkäinen kuin susi. Sitten Louisa siisti hänen vaatteensa; sillä Christophe alkoi jälleen ärsytellä häntä, sanoen, että hän kelpasi sellaisenakin linnaan, kuluneessa puvussaan ja pölyisin kengin. Siitä huolimatta kiilloitti hän kuitenkin itse huolellisesti kenkänsä, viheltäen kuin kottarainen ja matkien kaikkia orkesterin soittimia. Kun Christophe lopetti sen työnsä, tarkasti äiti hänet vielä kerran ja solmi uudestaan huolellisesti hänen kaulusliinansa. Christophe oli tavattoman kärsivällinen, sillä hän oli nyt tyytyväinen itseensä, — eikä sekään ollut kovin tavallista. Sitten hän lähti ja sanoi menevänsä ryöstämään prinsessa Adelaiden, — suurherttuan tyttären, joka oli melkoisen sievä nainen, erään saksalaisen pikku ruhtinaan puoliso; hän oli nyt tullut muutamaksi viikoksi tänne vanhempainsa luokse. Prinsessa oli ollut hieman ystävällinen Christophelle pikku Poikana; hän oli jollakin tavoin Christophen "heikko paikka". Louisa väitti, että Christophe oli häneen rakastunut; ja poika oli äidin huviksi sellainen olevinaankin.
Christophe ei pitänyt kiirettä linnaan kulkiessaan, vaan maleksi kaupungilla, katsellen kauppojen ikkunoita, seisattuen silittelemään koiraa, joka oli hänen vanha ystävänsä ja vietti joutoaikaa niinkuin hänkin, loikoen syrjällään ja paistatellen päivää. Linnan luokse saavuttuaan hän hyppäsi yli rauta-aitauksen, joka ympäröi sen pihaa, — suurta, neliskulmaista aukiota, jonka joka puolella oli taloja ja rakennuksia, keskellä kaksi äänetöntä suihkulähdettä, ja kaksi samanlaista ruohokenttää, puuttomia, varjottomia; niiden välissä hiekkakäytävä, niinkuin jakaus otsassa, siististi haravoituna, reunamillaan oranssipuita, jotka kasvoivat laatikoissa. Ja kaikkein keskimmäisenä seisoi jonkun tuntemattoman suurherttuan muistopatsas, Louis-Filippin aikaisessa puvussa, jalustan kupeilla neljä enkeliä, jotka kuvasivat Hyveitä. Eräällä penkillä nukkui muuan yksinäinen kävelijä sanomalehti kasvoillaan. Palatsin portilla taasen nukkuivat tarpeettomat sotamiehet vartiopaikallaan. Linnan pengermän hyödyttömän vallikaivannon takana haukotteli kaksi unista kanuunaa nukkuvaa kaupunkia kohti. Christophe naurahti itsekseen kaikkea tätä katsellessaan.
Hän meni linnaan huolimatta tekeytyä yhtään viralliseksi: tuskin hän viitsi jättää edes hyräilemisensä; ja hänen sisällään jatkoivat ajatukset vain iloista tanssiaan. Hän nakkasi huolettomasti hattunsa etuhuoneen! pöydälle, ja lausui jonkin tuttavallisen sanan vanhalle lakeijalle, jonka hän oli tuntenut jo poikavuosinaan: — (tuo ukko oli linnassa jo silloin, kun Christophe oli tullut sinne ensi kertaa vieraaksi isoisänsä kanssa, sinä iltana, jolloin hän oli nähnyt säveltäjä Hasslerin): mutta vaikka vanhus tavallisesti vastasi leppoisasti kaikkiin Christophen hiukan epäkunnioittaviin sanansutkauksiin, tekeytyi hän tällä kertaa pöyhkeän näköiseksi. Christophe ei tullut sitä huomanneeksi. Sitten kohtasi hän etuhuoneessa erään kansliavirkailijan, joka yleensä oli hänelle hyvin puhelias ja suulas ja tuhlasi hänelle ystävyydenosoituksiaan; nyt Christophe hiukan kummastui, että tuo virkailija koetti päästä kiireesti hänen ohitseen ja välttää puhelua hänen kanssaan. Kuitenkaan ei Christophe näistä vaikutelmista sen enempää välittänyt, vaan jatkoi menoaan sisemmälle ja pyysi, että hänen tulonsa ilmoitettaisiin ruhtinaalle.
Christophe astui sisään. Päivällinen oli juuri päättynyt. Hänen Korkeutensa istui eräässä salissa; nojaillen kamiinin kulmaan hän tupakoi ja keskusteli vieraittensa kanssa; niiden joukossa näki Christophe myöskin tuon oman prinsessansa, joka niinikään poltti paperossia, istuen huolettomassa asennossa nojatuolissa ja jutellen kovalla äänellä eräiden upseerien kanssa, jotka seisoivat piirissä hänen edessään. Seurustelu oli vilkasta, ja kaikki näyttivät sangen iloisilta; ja juuri kun Christophe tuli sisään, kuuli hän suurherttuan nauraa röhöttävän. Mutta se nauru lakkasi heti, kun hän huomasi tulijan. Hän aivan ärjähti ja ryntäsi suoraan Christophen luokse:
— Ahaa, siinäkö te nyt olette! huudahti suurherttua. Suvaitsette viimeinkin siis tulla? Luuletteko te saavanne pitää minua aina pilkkananne? Te olette lurjus, hyvä herra!