Christophe ällistyi tästä kanuunanlaukauksesta, joka pamahti hänelle vasten rintaa, niin ettei hän tuokioon saanut suustaan sanaakaan. Hän ajatteli vain myöhästymistään ja ettei se voinut oikeuttaa moista vihan puuskaa. Hän änkytteli:
— Teidän Korkeutenne, mitä olen tehnyt?
Hänen Korkeutensa ei kuunnellut, vaan jatkoi yhä kiihtyen:
— Hiljaa! Minä en anna lurjusten solvata itseäni.
Christophe kalpeni, hän koetti saada sanat ulos kurkustaan, jota kuristi. Ja viimein hän huudahti:
— Teidän Korkeutenne, teillä ei ole oikeutta… Teillä ei ole oikeutta loukata minua, sanomatta, mitä minä olen tehnyt.
Suurherttua kääntyi sihteerinsä puoleen, joka veti nyt taskustaan erään sanomalehden ja antoi sen ruhtinaalle. Ruhtinas oli niin kiihtynyt, ettei moinen voinut johtua pelkästään hänen pikavihaisesta luonteestaan: siinä oli osansa myöskin liian voimakkailla viinien höyryillä. Hän asettui nyt jalat levällään Christophen eteen ja huitoi avattua ja rutistettua sanomalehteä hänen nenänsä alla niinkuin espanjalainen toréador kaapuaan härälle ja ärjyi:
— Teidän moskaanne, hyvä herra!… Sietäisi tunkea se teidän sieraimiinne!
Christophe tunsi sosialistisen lehtensä:
— Minä en ymmärrä, mitä pahaa minä olisin tehnyt, sanoi hän.