— Mitä, mitä, nalkutti suurherttua. Teidän hävyttömyytenne menee yli kaikkien rajain!… Tämä roistojen lehti, joka sättii minua joka päivä, sylkee minua vastaan saastaisia herjauksia!…
— Teidän Korkeutenne, vastasi Christophe, minä en ole sitä lukenut.
— Te valehtelette! huudahti suurherttua.
— Ette saa sanoa, että minä valehtelen, vastasi Christophe. Minä en ole sitä lukenut, minä harrastan ainoastaan musiikkia. Ja muuten minulla on oikeus kirjoittaa, mihin lehteen tahdon.
— Teillä ei ole muuta oikeutta kuin olla vaiti. Minä olen ollut teitä kohtaan liian hyvä. Minä olen tehnyt teille ylenpalttisesti hyvää, teille ja teidän läheisillenne, vaikka teidän isänne ja oma sopimaton käytöksenne olisi antanut minulle syyn erottaa teidät luotani. Minä kiellän teitä kirjoittamasta lehteen, joka on minulle vihamielinen. Ja sitäpaitsi kiellän minä teitä yleensä kirjoittamasta mitään, oli se mitä tahansa, ilman minun lupaani. Minä olen saanut tarpeeksi teidän musiikkipolemiikeistanne. Minä en suvaitse sitä, että henkilö, joka nauttii suojelustani, kuluttaa aikaansa hyökkäillen kaiken kimppuun, mikä on rakasta kaikille, joilla on sydäntä ja makua, kaikille todellisille saksalaisille. Olisi parasta, että kirjoittaisitte sensijaan parempia sävellyksiä, ja jos ette siihen pysty, soittaisitte skaaloja ja harjoituksia. Minä en tarvitse mitään musiikin Bebeliä, joka huvittelee heittämällä lokaan kaikki kansalliset, kunniakkaat arvot, ja kylvää hämmennystä mieliin. Me tiedämme kyllä, mikä on kaunista, Jumalan kiitos! Me emme ole odottaneet ennenkään siinä suhteessa teidän neuvojanne. Mars, pianon ääreen, herra, ja antakaa meidän olla rauhassa!
Tuo paksu mies seisoi aivan vastatusten Christophen kanssa ja mulkoili häneen raivostunein silmin. Christophe oli kalpea kuin ruumis, ja koetti puhua, hänen huulensa vapisivat, hän sai sammalletuksi:
— Minä en ole teidän orjanne, minä puhun, mitä tahdon, kirjoitan, mitä tahdon…
Hän oli tukehtua, häntä itketti häpeästä ja raivosta; hänen polvensa vapisivat. Hän heilautti kyynärpäätään niin rajusti, että töykkäsi kumoon jonkin esineen vieressään olevalta pöydältä. Hän ymmärsi olevansa naurettava; ja tosiaan kuuli hän naurun tirskahduksia: kun hän katsoi salin perälle, näki hän aivan kuin sumun lävitse prinsessan, joka seurasi kohtausta ja vaihtoi toisten ylhäisten henkilöiden kanssa joitakin hienonivallisia ja sääliviä sanoja. Samassa katosi Christophelta tietoisuus, mitä sitten tapahtui. Suurherttua ärjyi, Christophe ärjyi vielä kovemmin, tietämättä, mitä hän sanoikaan. Ruhtinaan sihteeri ja eräs toinen virkailija tulivat hänen luokseen ja koettivat saada hänet olemaan vaiti: Christophe sysäsi heidät tieltään pois; puhuessaan jyskytti hän pöytään tuhkakuppia, jonka hän oli ajatuksissaan ottanut käteensä samalta pöydältä, jota vastaan hän nojaili. Hän kuuli sihteerin sanovan:
— Pankaa pois, pankaa pois tuo!…
Hän kuuli, että hän itse huusi jotakin, mitä suuhun tuli, ja jyskytti tuhkakuppia pöydän reunaan.