— Ulos, ulos! huusi suurherttua vihan vimmassa. Menkää ulos! Minä ajan teidät ulos!
Upseerit olivat tulleet ruhtinaan luo ja koettivat häntä rauhoittaa. Ruhtinas oli saada halvauksen, hänen silmänsä pullistuivat päästä, hän huusi, että tuo kanalja on paiskattava ovesta ulos. Christophen silmissä maailma vilisi punaisena: hän oli vähällä lyödä nyrkkinsä keskelle herttuan kuonoa; mutta häntä raatelivat sekavat ja ristiriitaiset tunteet: häpeä, raivo, jokin rahtu arastelua, germaanilaista lojaalisuutta, tavanomainen kunnioitus, ruhtinaan läheisyydessä totuttu nöyrä käytös. Hän tahtoi puhua, hän ei voinut puhua, hän tahtoi tehdä jotain, ei voinut; hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää: hän antoi työntää itsensä ovesta ulos ja poistui.
Hän kulki palvelijakujan välitse, joka seisoi välinpitämättömänä ovella, sillä se oli kuullut koko hälinän ja riidan ja oli tullut oven taakse. Nuo kolmisenkymmentä askelta, jotka hänen piti kulkea etuhuoneen läpi, tuntuivat hänestä kokonaiselta ikuisuudelta. Galleria piteni vain mikäli hän kulki, aivan kuin siitä ei olisi koskaan tullut loppua!… Lasioven läpi ulkoa hohtava valo oli hänelle pelastuksen majakka. Hän kompuroi alas ulkoportaita; hän unohti olevansa vielä paljain päin: vanha lakeija huusi häntä takaisin ottamaan hattuaan. Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen mennä ulos linnasta, käydä yli pihan, päästäkseen kotiinsa. Hänen hampaansa kalisivat. Kun hän avasi kodin oven, niin kauhistui hänen äitinsä, niin kummallisen näköinen hän oli. Hän vapisi, hän työnsi Louisan syrjään, ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Nousi huoneeseensa, sulkeusi lukon taakse ja heittäytyi vuoteeseen. Häntä täristi sellainen kylmä puistatus, ettei hän voinut riisuutua; hänen hengityksensä katkeili ja hänen jäsenensä olivat kuin murtuneet… Ah, kun ei enää tarvitsisi nähdä, tuntea, jaksaa kestää tätä kurjaa ruumista, taistella tätä matalaa elämää vastaan; kun saisi vaipua, vaipua henkäystä vetämättä, ajattelematta, jonnekin, olla olematta enää, missään!… — Äärettömällä vaivalla sai hän raastetuksi vaatteet yltään, heitti ne ympärilleen lattialle, painautui sänkyynsä, silmiin saakka peitteiden kätköön. Huone tuli hiiskumattoman hiljaiseksi: kuului vain, kuinka kapea rautasänky vapisi.
Louisa kuunteli oven takana; hän naputti turhaan oveen, pyysi hellästi Christophea avaamaan: ei tullut vastausta; hän odotti, seurasi tuskissaan, kuuluisiko hiljaisuuden keskeltä mitään; sitten hän hiipi pois. Monta kertaa iltapuolella tuli hän takaisin kuuntelemaan, ja vielä illallakin ennenkuin meni maata. Kului se päivä, kului yö: koti oli mykkä. Christophe värisi kuumeessa; tuontuostakin hän puhkesi itkuun: ja yön pimeydessä kavahti hän ylös ja heristi nyrkkiään. Kello kahden tienoissa aamulla ponnahti hän vimman puuskassa sängystään, hien vallassa ja puolialastomana: hän tahtoi mennä tappamaan suurherttuan. Häntä raateli viha ja häpeä; hänen ruumiinsa ja sielunsa nääntyivät kuin tulessa. — Mutta tätä myrskyä ei näkynyt kamarin ulkopuolelle: ei sanaa, ei hiiskahdusta sieltä. Hän kiristi hampaansa yhteen ja sulki kaikki sisäänsä.
Seuraavana aamuna hän tuli alas huoneestaan tavalliseen aikaan. Hänen kasvoissaan näkyivät myrskyn jäljet. Hän ei puhunut mitään, eikä hänen äitinsä uskaltanut häneltä mitään kysyä: naapurit olivatkin tienneet juoruta jo hänelle kaikki. Koko päivän istui, Christophe sitten takan ääressä tuolillaan, vaiti, aivan kuin kuumeessa, selkä kyyryssä, niinkuin vanhus; ja kun hän jäi yksin, itki hän hiljaa.
Iltapuolella tuli sosialistisen lehden toimittaja häntä näkemään. Mies oli tietysti jo perillä tapahtumasta ja tahtoi kuulla sen yksityiskohdittain. Christophe heltyi hänen tulostaan; yksinkertainen kun oli, piti hän sitä jonkinlaisena ystävyydenosoituksena ja anteeksipyyntönäkin niiden puolelta, jotka olivat saattaneet hänet tähän asemaan; hänestä oli kunnianasia olla näyttämättä minkäänlaista pahaamieltä, ja hän antautui puhumaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään: hänen sydäntään kevensi, että hän sai ilmaista vapaasti ajatuksiaan tuolle miehelle, joka vihasi sortoa samoin kuin hänkin. Toinen kiihoitti häntä juttelemaan: hän huomasi tapahtuman erinomaiseksi afääriksi lehdelleen; siitä hän sai jälleen tilaisuuden kirjoittaa uuden häväistysjutun, johon Christophen nyt oli annettava hänelle ainekset; jos nimittäin Christophe ei itse siitä kirjoittaisi, vaikka hän toivoikin, että hovimuusikko luovuttaisi nyt, moista kärsittyään, poleemikonlahjansa ja, mikä oli toimittajasta vielä tärkeämpää, pienet salaisuutensakin hovista "hyvän asian palvelukseen". Ja kun toimittaja ei ollut liioin hienotuntoinen, esitti hän asiansa aivan kursailematta ja mitä raaimmassa valossa. Christophea sellainen heti töykäisi: hän vastasi, ettei hän kirjoittaisi mitään; selitykseksi hän sanoi, että hänen kaikki hyökkäyksensä suurherttuaa vastaan tulkittaisiin nyt persoonalliseksi kostoksi; sitäpaitsi täytyi hänen olla aivan pidättyvä, koska hän oli nyt vapaa, joten häntä ei uhannut enää vaara sanoa, mitä ajatteli, niinkuin ennen ruhtinaasta riippuvaisena ollessaan. Sanomalehtimies ei ymmärtänyt laisinkaan tällaisia omituisia arveluita; hän piti Christophea pohjaltaan hieman ahdasälyisenä ja turhan hurskaana; ja ennen kaikkea ajatteli hän, että Christophe pelkäsi. Hän sanoi siis:
— No niin, jättäkää asia meidän huoleksemme: minä kirjoitan siitä.
Teidän ei tarvitse sitä ajatellakaan.
Christophe rukoili häntä olemaan kirjoittamatta; mutta hänellä ei ollut mitään keinoja estää toimittajaa siitä. Sitäpaitsi selitti sanomalehtimies, ettei asia koskenut pelkästään Christophea: solvaus sattui myöskin lehteen, sillä oli oikeus iskeä takaisin. Sellaista perustelua ei voitu kumota; ainoa, mitä Christophe mahtoi, oli vaatia toimittajalta hänen kunniasanansa, ettei hän käyttäisi väärin etäitä tietoja, sillä ne hän oli antanut hänelle ystävänä eikä sanomalehtimiehenä. Toimittaja lupasi sen hänelle empimättä. Kuitenkaan ei Christophe siitä rauhoittunut. Hän huomasi nyt, mutta liian myöhään, kuinka varomaton hän oli ollut. — Yksin jäätyään muisteli hän kaikki, mitä oli vieraalleen kertonut, ja silloin hän vapisi. Hetkeäkään vitkastelematta kirjoitti hän toimittajalle ja vaati vannottaen häntä olemaan hiiskumatta mitään siitä, mitä hän oli hänelle salaisuutena uskonut: — (ja hän, poloinen, toisti nuo samat salaisuudet nyt vielä kirjeessä).
Ensimäinen, minkä hän seuraavana aamuna huomasi lehdessä, kun hän kuumeisen kiihkon vallassa sen avasi, oli juuri tuo hänen selkkauksensa; ensimäisellä sivulla, seikkaperäisesti kerrottuna. Siinä juteltiin kaikki, mitä hän oli puhunut, mahdottomasti liioiteltuna, niin kummallisesti muuttuneessa asussa kuin ainakin kaikki saa kuljettuaan sanomalehtimiehen aivojen läpi. Kirjoitus karkasi törkein haukkumasanoin suurherttuan hovin kimppuun. Eräät yksityiskohdat siinä olivat niin tarkkoja, että lukija saattoi huomata ainoastaan Christophen ne tietävän, joten sopi olettaa koko kirjoitusta hänen tekemäkseen.
Tämä oli uusi murskaava isku Christophelle. Hän luki, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Lopetettuaan oli hänen päänsä mennä sekaisin. Hän tahtoi juosta lehden toimitukseen; mutta äiti, joka täydellä syyllä pelkäsi hänen kiivauttaan, esti hänet menemästä. Christophe pelkäsi sitä itsekin; hän tunsi, että jos hän sinne menisi, tekisi hän jonkin mahdottomuuden; ja hän jäi kotiin, — ja teki uuden erehdyksen. Hän lähetti sanomalehtimiehelle loukkautuneen kirjeen ja moitti solvaavin sanoin hänen menettelyään, pani vastalauseen artikkelia vastaan ja erosi koko puolueesta. Vastalause ei ilmestynyt koskaan. Christophe kirjoitti uudestaan lehdelle ja vaati, että sen oli julkaistava hänen kirjeensä. Hänelle lähetettiin jäljennös hänen ensimäisestä kirjeestään, siitä, jonka hän oli kirjoittanut muutama tunti sen jälkeen kuin hän oli puhellut toimittajan kanssa, ja häneltä kysyttiin, pitikö sekin kirje julkaista. Christophe tunsi olevansa lehden kynsissä. Päälle päätteeksi sattui hän kerran kadulla tapaamaan tuon suupaltin haastattelijan, eikä hän silloin voinut olla purkamatta halveksumistaan häntä kohtaan. Seuraavana päivänä oli lehdessä hävytön pikku-uutinen, jossa puhuttiin hovilakeijoista: kuinka he ovat yhä pikenttejä, eivätkä pysty vapautumaan, vaikka saavat potkut. Pienet vihjaukset äskeiseen hovitapahtumaan ilmaisivat selvästi, että tarkoitettiin Christophea.