Kun nyt varmasti huomattiin, ettei Christophella ollut enää minkäänlaista tukea, niin sai hän yhtäkkiä sellaisen lauman vihollisia, ettei hän ollut ennen moista aavistanutkaan. Kaikki, joita hän oli loukannut, joko välittömästi tai huhupuheiden mukaan, persoonallisella kritiikillään tahi taistellen heidän aatteitaan tai makuaan vastaan, karkasivat heti hänen kimppuunsa ja maksoivat korkojen kanssa takaisin. Suuri yleisö, jota Christophe oli koettanut ravistaa hereille tylsyyden tilasta, oli tyytyväinen, kun näki kuritettavan tuota hävytöntä nuorta miestä, joka oli uskaltanut ryhtyä uudistamaan katsantokantoja ja häiritsemään kunniallisten ihmisten unta. Christophe oli pudonnut virtaan. Jokainen teki parhaansa pitääkseen hänen päänsä veden alla.
He eivät karanneet kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa. Joku yksityinen alkoi ensin. Ikäänkuin tunnustellen, tohtisiko. Kun Christophe ei vastannut, puraisi hän uudestaan. Silloin seurasivat toiset esimerkkiä; ja viimein hyökkäsi koko lauma. Toiset lähtivät leikkiin pelkästään huvikseen, aivan kuin koiranpenikat, joista on mieluisaa tykätä säädyttömyyksiään kauniisiin paikkoihin: he olivat huonojen sanomalehtimiesten lentävä kohortti, tuollaisten, jotka eivät tiedä mitään ja koettavat salata tietämättömyytensä palvelemalla voittajia ja häpäisemällä voitettuja. Toiset taasen käyttivät periaatteidensa koko painoa, he iskivät kuin sokeat; missä he työskentelivät, ei jäänyt rahtuakaan mistään jäljelle: he edustivat vakavampaa kritiikkiä, — sitä kritiikkiä, joka tappaa.
Onnekseen ei Christophe yleensä sanomalehtiä lukenut. Muutamat uskolliset ystävät olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että lähettivät hänelle pari kappaletta kaikkein hävyttömimpiä; mutta hän antoi kasaantua niiden pöydälleen, välittämättä niitä edes avata. Vasta pitkän ajan perästä pisti hänen silmäänsä eräässä niistä suuri punainen pyörylä jonkin uutisen ympärillä: ja uutisesta hän luki että hänen Liedinsä muistuttivat villipedon karjuntaa, että hänen sinfoniansa olivat kuin houruinhuoneesta laskettuja, että hänen taiteensa oli hysteeristä, että hänen harmooniset kouristuksensa tahtoivat vain peittää sydämen kuivuutta ja ajatuksen tyhjyyttä. Tunnettu kriitikko lopetti tähän tapaan:
"Hra Krafft on äskettäin antanut uutisreportterina sellaisen ihmeellisen näytteen tyylistään ja maustaan, että se on herättänyt musiikkipiireissä tavatonta iloisuutta. Silloin neuvottiin häntä ystävällisesti antautumaan uutistenhankkijan toimesta pelkästään sävellyshommaan. Hänen viimeiset tuotteensa ovat kuitenkin osoittaneet, että tämä tosin hyvässä tarkoituksessa annettu neuvo oli kuitenkin huono. Hra Krafftin pitäisi tosiaan ruveta reportteriksi."
Kun Christophe luki tämän palasen, ei hän voinut työskennellä koko aamuna, ja nyt ryhtyi hän tietysti etsimään muitakin vihollislehtiä. Ne olisivat vieneet häneltä viimeisenkin moraalisen rohkeuden, mutta onneksi oli Louisalla yleensä vimma raivata pois kaikki joutavat paperit, joten hän oli nuo lehdet muka "siis tiessään" polttanut. Ensin Christophe siitä suuttui, mutta sitten oli se hänelle helpotus; ja hän ojensi nyt Louisalle sen viimeisenkin lehden ja sanoi, että olisi pitänyt polttaa sekin.
Mutta tuli vielä tuntuvampiakin vastoinkäymisiä. Hän oli lähettänyt eräälle arvokkaalle frankfurtilaiselle musiikkiseuralle erään kvartettinsa käsikirjoituksen, mutta nyt hyljättiin se yksimielisesti, aivan selittelemättä. Muuan kölniläinen orkesteri oli jo näyttänyt halukkaalta esittämään erään hänen uvertyyrinsä, mutta nyt, kuukausia kestäneen odotuksen jälkeen, palautettiin sekin hänelle, sellaisin vastauksin, että se oli mahdoton soittaa. Pahimman koettelemuksen valmisti Christophelle eräs kotikaupungin orkesteriseura. Sen Kapellmeister, nimeltä H. Euphrat, seuran orkesterin johtaja, oli melkoisen hyvä musiikkimies, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista henkistä uteliaisuutta, kuten ei yleensä monilla muillakaan Kapellmeistereillä; häntä vaivasi — (vaikka hän siitä voikin erinomaisen hyvin) — hänen ammattikunnassaan laajalle levinnyt tauti, nimittäin halu jauhaa alinomaa ja lakkaamatta pelkästään tunnettuja kappaleita ja karttaa kuin myrkkyä kaikkia todella uusia taideluomia. Hän ei väsynyt järjestämästä Beethovenin, Mozartin ja Schumannin juhlia: sillä heidän teoksiaan esittäessään tarvitsi hänen ainoastaan antaa noiden valmiiden ja tuttujen ryhmien hyminän lullata itsensä uneen. Sitävastoin oli hänen oman aikansa musiikki hänestä sietämätöntä. Hän ei uskaltanut kuitenkaan sitä tunnustaa, ja hän väitti olevansa sangen suopeamielinen kaikille nuorille kyvyille; ja se olikin totta silloin, kun hänelle tuotiin jokin vanhan kaavan mukaan valettu teos, — jonkinlainen kalkkeeraus sellaisista sävellyksistä, jotka olivat olleet uusia viisikymmentä vuotta sitten; silloin otti hän sen hyvin kauniisti vastaan, jopa hän ryhtyi voimallisesti ajamaan sitä läpi yleisönkin keskuudessa. Sehän ei näet häirinnyt hänen tunnemaailmaansa eikä myöskään sitä järjestystä, jonka mukaan yleisöllä oli tapana tulla taiteesta liikutetuksi. Mutta kaikkea, joka uhkasi häiritä tuota erinomaista järjestystä ja pakottaa hänet uuteen voimanponnistukseen, hän halveksi ja vihasikin. Halveksinta oli ehdottomasti voimakkaampi vihaa, ellei uudistajalla näyttänyt olevan mahdollisuutta kohota kerran huomatuksi. Mutta jos tuntui siltä, että hän joskus onnistuisi, oli tunne vihaa, — luonnollisesti ainoastaan siihen hetkeen saakka, kunnes nuori oli täydellisesti läpäissyt.
Christophe ei ollut vielä onnistunut: kaukana siitä. Siksi hän nyt hämmästyikin suuresti, kun hän sai kautta rantain tietää, että Herr H. Euphrat halusi mielellään soittaa eräitä hänen sävellyksiään. Christophella oli vielä vähemmän syytä toivoa sitä, koska hän tiesi, että tuo Kapellmeister oli kiivas Brahmsin ja eräiden toisten sellaisten säveltäjäin ihailija, joita Christophe oli peitonnut pahoin kirjoituksissaan. Mutta koska hän oli herkkäuskoinen ihminen, niin hän luuli, että hänen vastustajansa olivat yhtä jalomielisiä kuin hän itse olisi ollut, jos olisi voittanut heidät: Christophe oletti, että kun he nyt näkivät hänet aivan murskatuksi, niin he tahtoivat osoittaa hänelle olevansa pikkumaisen vihan yläpuolella. Hän tuli aivan liikutetuksi ja kirjoitti ylen kiitollisen kirjeen H. Euphratille ja lähetti hänelle erään sinfoonisen runoelmansa. Euphrat teetti kirjurillaan hänelle vastauksen: kylmän, mutta kohteliaan, jossa ilmoitettiin, että hänen käsikirjoituksensa oli saatu, ja lisättiin, että sinfonia jaettaisiin seuran sääntöjen mukaan piakkoin orkesterille ja että sitä koetettaisiin yhden kerran kokonaisrepetitsioonissa ennenkuin se hyväksyttiin yleisölle esitettäväksi. Sääntö on sääntö: Christophen täytyi siihen taipua. Oikeastaan se olikin pelkkä muodollisuus, jonka avulla karkoitettiin pois hiellä ja vaivalla tuhrailevia amatöörejä, jotka joskus kävivät sangen tunkeliaiksi.
Pari kolme viikkoa myöhemmin sai Christophe ilmoituksen, että nyt joutuu hänen teoksensa repetitsiooniin. Sääntöjen mukaan pidettiin se aina suljettujen ovien takana, eikä edes taiteilija itse saanut olla siinä läsnä; mutta tavaksi tullut suvaitsevaisuus salli taiteilijan kuitenkin päästä sinne, vaikkei hänen siellä sopinut näyttäytyä kenellekään. Kaikki tiesivät sen, eikä kukaan ollut sitä tietävinään. Mainittuna päivänä tuli muuan ystävä Christophea noutamaan ja vei hänet saliin ja sijoitti sinne erään aition sopukkaan. Christophea kummastutti muuan seikka, nimittäin se, että vaikka repetitsioonin piti tapahtua suljettujen ovien takana, niin oli sali — ainakin permantopaikat — melkeinpä täynnä väkeä: siellä kuhisi ja kaakatti dilettantteja, vetelehtijöitä ja arvostelijoita. Mutta orkesteri ei ollut heidän läsnäolostaan tietävinään.
Ensin esitettiin Brahmsin Rapsodia altolle, mieskuorolle ja orkesterille, sävelletty erääseen katkelmaan Goethen runosta Harzreise im Winter. Christophe, joka inhosi tämän kappaleen mahtipontista hempeätunteisuutta, arveli, että Brahminit kai nyt kostivat kohteliaasti hänelle tällä tavoin: pakottivat hänet kuuntelemaan sävellystä, jota hän oli arvosteluissaan sangen vähän kunnioittanut. Se keksintö nauratti häntä, ja hänen hyvä tuulensa vain lisääntyi, kun Rapsodian jälkeen tuli kaksi muuta juuri sellaisten tunnettujen säveltäjien tuotetta, joita hän oli haukkunut: tarkoitus oli hänestä aivan selvä. Hän oli kyllä happamissaan, mutta ajatteli, että tämä oli toki edes rehellistä sotaa; ja ellei hän antanutkaan arvoa tälle musiikille, niin antoi hän sen kyllä moiselle kujeelle. Häntä huvitti niin, että hänkin yhtyi pilkallaan yleisön kättentaputuksiin, palkittaessa Brahmsia ja hänen virkaveikkojaan myrskyävillä suosionosoituksilla.
Viimein tuli Christophen sinfonian vuoro. Katseista, joita luotiin orkesterista ja permannolta hänen aitiotaan kohti, saattoi huomata, että tiedettiin hänen olevan läsnä. Christophe vetäytyi kätköön. Ja hän odotti esitystä ahdistus sydämessä, niinkuin jokainen säveltäjä sillä hetkellä, jolloin kapellimestarin tahtipuikko kohoaa ja musiikin tulva hiljaa kokoutuu ja valmistuu murtamaan patonsa. Koskaan hän ei ollut kuullut vielä sävellystään orkesterissa. Miltähän näyttäisivät nämä hänen unelmansa olennot elävinä? Kuinka kaikuisivat niiden äänet? Hän tunsi niiden humisevan sielussaan; ja kallistuen tuijottamaan äänten syvyyteen, odotti hän nyt jännityksessä, mitä siitä nousisi.