Mutta se, mitä siitä nousi, oli jotain niin muodotonta sekamelskaa, ettei sille voinut nimeä keksiä. Vankkain pylväitten tehtävästä, joiden piti kannattaa rakennuksen päätyä, syöksyivät soinnut sekaisin ja sortuivat kuin raunioiksi luhistuva rakennus; ei voinut erottaa muuta kuin rappauksesta tupruavaa pölyä. Meni aikaa ennenkuin Christophe saattoi uskoa, että soitettiin hänen kappalettaan. Turhaan etsi hän esityksestä ajatuksensa viivoja ja rytmiä; ajatus kulki änkytellen ja hoippuen, aivan kuin juopunut seiniä pitkin; ja hän oli vaipua häpeästä maahan, niinkuin hänet itsensä olisi nähty tässä tilassa. Hän tiesi kyllä, että sillä tavoin hän ei ollut kirjoittanut; mutta kun älytön tulkitsija vääristelee taiteilijan sanat, niin saattaa taiteilija jollakin epäilyksensä hetkellä tosiaan kysyä itseltään, onko hän tästä typeryydestä vastuunalainen. Yleisö puolestaan ei koskaan sellaista kysele: se uskoo esittäjiin, laulajiin, orkesteriin, jota se on tottunut kuulemaan aivan yhtä hartaasti kuin se uskoo jokapäiväistä sanomalehteänsä: ne eivät tietysti voi erehtyä; jos ne puhuvat mahdottomia, johtuu se siitä, että tekijä on mahdoton. Nyt uskoi yleisö sitä kahta halukkaammin, koska se tässä tilaisuudessa nimenomaan tahtoi sitä uskoa. — Christophe koetteli vakuuttaa itselleen, että Kapellmeister huomaisi sekasotkun, että hän keskeyttäisi ja alkaisi alusta. Eri soittimet eivät kulkeneet enää edes samaa tahtia. Valt-torven soittaja viivytteli ja yhtyi yhden tahdin liian myöhään; hän jatkoi muutaman minutin, ja vaikeni sitten aivan rauhassa ja alkoi tyhjentää instrumenttiaan. Eräät oboe-kohdat olivat hävinneet kokonaan. Koulituimmankin korvan oli mahdotonta löytää kappaleesta musikaalisen ajatuksen johtolankaa, eikä edes aavistaa, että siinä sitä olikaan. Muutamat fantastiset ja humoristiset instrumentatsioonit tulivat naurettaviksi suorituksen kömpelyyden vuoksi. Kaikki oli hirveän tyhmää, idiootin, mielipuolen työtä, sellaisen, joka ei ymmärtänyt rahtuakaan musiikkia. Christophe repi tukkaansa. Hän tahtoi keskeyttää soiton; mutta ystävä, joka oli hänen kanssaan aitiossa, esti häntä ja vakuutti, että Herr Kapellmeister huomaisi kyllä itse suorituksen viat, — sekä ettei Christophen pitänyt näyttäytyä ja että huomautus hänen puoleltaan tekisi huonon vaikutuksen. Hän pakotti Christophen vetäytymään aivan aition perukkaan. Christophe totteli, mutta pui päätään nyrkeillään; ja jokaista uutta hirvittävyyttä kuullessaan hän korahteli vihaa ja tuskaa.

— Ne kurjat, raukat!… vaikeroi hän; ja hän puri käsiään, ettei olisi huutanut.

Nyt kohosi hänen korviinsa paitsi vääriä ääniä myöskin yleisön levoton sorina: salissa alettiin liikkua ja metelöidä. Se kuului ensin ainoastaan suhinana. Mutta pian ei Christophelle jäänyt epäilystäkään: ne nauroivat siellä. Orkesterin jäsenet olivat antaneet alkumerkin; eräät heistä eivät salanneet laisinkaan iloisuuttaan. Silloin tuli yleisö vakuutetuksi, että teosta oli naurettava, ja se heittelehti naurusta. Nousi yleinen riemu; se kasvoi huippuunsa erään sangen rytmillisen aiheen toistuessa, jonka kontrabassot korostivat hassunkurisella tavalla. Ainoastaan Kapellmeister seisoi järkkymättä ja löi keskellä yleistä sekavaa melua tahtia.

Viimein tuli loppu: (paraskin loppuu aikanaan). — Nyt oli yleisön sananvuoro. Ja se päästi ilonsa irti valtavana räjähdyksenä, jota kesti monta minuttia. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat pilkalla käsiään; älyltään sukkelimmat huusivat: Bis! Muuan bassoääni alkoi eräässä etuaitiossa matkia äsken kuultua hassunkurista motiivia. Toiset ilveniekat tahtoivat päästä mukaan leikkiin ja matkivat hekin vuorostaan samaa. Joku huusi: "Tekijä esille!" Pitkään aikaan eivät nuo nerot olleet saaneet näin hauskaa huvia.

Kun meteli oli viimein hiukan tyyntynyt, kääntyi Kapellmeister järkkymättömänä puolittain yleisöön päin, jota hän ei kyllä ollut muka näkevinään — (sillä eihän yleisöä tietysti vieläkään ollut läsnä); — hän antoi merkin orkesterille, että hän tahtoi puhua. Huudettiin: "Hyst, hyst"; ja kaikki vaikenivat. Kapellmeister odotti vielä hetkisen; sitten sanoi hän äänellä, joka oli selvä, kylmä ja murhaava:

— Hyvät herrat, minä en olisi missään tapauksessa soitattanut loppuun asti tällaista, ellen olisi tahtonut kerrankin merkitä herraa, joka on uskaltanut kirjoitella julkeuksia suuresta mestaristamme Brahmsista.

Sen hän sanoi, ja hyppäsi sitten alas korokkeeltaan ja poistui, koko salin myrskyisten suosionosoitusten saattamana. Häntä tahdottiin takaisin; käsiä taputettiin vielä pari minuttia. Mutta hän ei tullut. Orkesteri meni matkaansa, ja yleisönkin täytyi tyytyä lähtemään. Konsertti oli loppunut.

Mutta hauska tilaisuus se oli ollut.

Christophe oli silloin jo mennyt pois. Tuskin näki hän tuon viheliäisen orkesterinjohtajan laskeutuvan korokkeeltaan, niin hän ryntäsi aitiostaan; hän hoippuroi alas portaita ensimäiseen kerrokseen, saadakseen hänet kiinni ja lyödäkseen häntä korvalle. Se ystävä, joka oli tuonut hänet tilaisuuteen, juoksi hänen perästään ja koetti pidättää häntä: mutta Christophe tyrkkäsi hänet tieltään ja oli paiskata hänet portailta alas: (Christophellahan oli täysi syy uskoa, että tuokin oli osallinen juonessa). H. Euphratin ja Christophen itsensä onneksi oli näyttämön ovi jo lukossa, eikä se auennut, vaikka Christophe kuinka raivoissaan takoi sitä nyrkeillään. Sillävälin alkoi yleisö lähteä teatterista. Christophe ei voinut jäädä sinne. Hän syöksyi pakoon.

Hänen tilaansa on mahdoton kuvata. Hän kulki minne sattui, heilutteli käsiään, hänen silmänsä pyörivät ja hän puhui itsekseen kuin hullu; hän koetti tukahuttaa suuttumustaan ja raivonhuutojaan. Katu oli melkein tyhjä. Konserttipalatsi oli rakennettu edellisenä vuonna uuteen kortteliin, vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle; ja vaistomaisesti samosi Christophe nyt maaseudulle päin, tyhjien tonttien välitse, joilla oli ainoastaan yksinäisiä kojuja ja muutamia rakennustelineitä, lauta-aitain keskellä. Hänelle oli tullut kuin murhanhimo, hän olisi tahtonut tappaa tuon miehen, joka oli häntä niin julmasti loukannut… Ohoi, vaikka hän olisi hänet tappanut, ei hän olisi silti muuttanut koko sen suuren lauman vihamielisyyttä, jonka hävytön nauru kaikui vielä hänen korvissaan. Niitä oli liian monta, hän ei voinut mitään heitä vastaan; he olivat kaikki yhtä mieltä — silloin, kun tahtoivat solvata häntä ja musertaa hänet — nuo, joilla oli keskenään kyllä kinastusta. Tämä ei ollut enää väärinymmärtämistä: se oli selvää vihaa. Mitä hän oli noille kaikille oikeastaan tehnyt? Hänellä oli sisällään suuri kauneuden maailma, sellainen, joka voi laajentaa sielua ja virvoittaa sydäntä; hän olisi tahtonut ilmaista sen muille, antaa muiden siitä nauttia; hän luuli, että he olisivat siitä onnellisia niinkuin hänkin. Ellei se maailma heitä miellyttänyt, olisi heidän kuitenkin pitänyt olla hänelle kiitollisia edes siitä, että hän tarkoitti hyvää; heillä oli enintään oikeus ystävällisesti näyttää hänelle, missä suhteessa hän oli erehtynyt; mutta kuinka oli mahdollinen tuollainen ilkeä ilo, halu häväistä hänen ajatuksiaan, väärentämällä ne inhoittavasti, halu tallata ne jalkoihinsa, tappaa ne naurettaviksi tekemällä? Kiihtyneessä tilassaan luuli Christophe heidän vihaansakin liian suureksi; hän kuvitteli noita keskinkertaisia olentoja niin vakaviksi, että he todellisuudessa eivät pystyneet mitenkään moiseen. Hän nyyhkytteli: "Mitä minä olen heille tehnyt?" Häntä tukehutti, hän tunsi olevansa tuhon oma, niinkuin ennen lapsena, silloin, kun hän ensi kertaa oli huomannut ihmisten ilkeyden.