Ja kun hän katseli ympärilleen ja eteensä, näki hän tulleensa myllyjoen rannalle samaan paikkaan, johon hänen isänsä vuosia sitten oli hukuttanut itsensä. Ja hänen sisässään välkähti ajatus heittäytyä jokeen ja hukkua. Heti hän oli valmis hyppäämään.
Mutta kun hän kumartui, joen tyynen ja kirkkaan syvyyden lumoamana, tuijottamaan veteen, alkoi läheisessä puussa laulaa pikkulintu, — laulaa kuin vimmattu. Christophe nosti päänsä ja kuunteli. Vesi solisi. Kuului kukkivien kurjenmiekkain värinä, pehmeässä kesätuulessa keinahtelevien; poppelit värähtelivät. Eräässä puutarhassa tien toisella puolella täyttivät mehiläispesän asukkaat ilman tuoksuvalla musiikillaan. Joen takana lepäsi lehmä ja uneksi kaunein, kiiltäväreunaisin silmin. Vaaleahapsinen pikku tyttö istui eräällä aitamuurilla, harvareunainen vasu olkapäällä, istui aivan kuin pieni siivekäs enkeli, uneksi hänkin, heilutellen paljaita jalkojaan ja hyräillen pientä, sanatonta lapsenlaulua. Kauempana niityllä hyppeli valkea koira, pitkiä kierroksia juosten. Christophe nojailihe puuta vasten, kuunteli, katseli keväistä luontoa; ja hänelle tuli noiden toisten olentojen rauha ja ilo: hän unohti, unohti. Yhtäkkiä pusersi hän syliinsä upeaa puuta, jota vastaan hän oli poskensa painanut. Hän heittäytyi maahan; hän kätki kasvonsa ruohistoon; hän nauroi, nauroi riemusta. Kauneus, luonnon sulous, elämän lumous valtasi hänet, syöpyi häneen, tunkeutui häneen aivan kuin vesi merisieneen. Hän ajatteli.
— Miksi sinä, elämä, olet niin kaunis, ja he — ihmiset — niin rumia?
Ei väliä! Hän rakasti elämää, hän rakasti sitä, hän tunsi, että hän aina rakastaisi sitä, ettei mikään voisi saada häntä kyllästymään siilien. Hän syleili haltioissaan maata. Hän syleili elämää:
— Sinä olet minulla! Sinä olet minun. He eivät voi ryöstää minulta sinua. Turha yritys! Tehkööt vain minulle kärsimyksiä!… Kärsiä, sehän on elämää!
Christophe ryhtyi jälleen uljaasti työhön. Hän ei tahtonut enää olla missään tekemisissä "kirjallisten" henkilöiden kanssa, tosiaan sen arvonimen ansainneiden, sanasankarien, hedelmättömien suunpieksäjäin, sanomalehtimiesten, arvostelijain ja taiteella kaupustelijain. Mitä taas musiikkimiehiin tuli, hän ei halunnut enää hukata aikaansa koettamalla tapella heidän ennakkoluulojaan ja kateuttaan vastaan. He eivät sietäneet häntä? — Samantekevä, hänkään ei sietänyt heitä. Hänen oli tehtävä oma työnsä: hän tekisi sen. Hovi antoi hänelle hänen vapautensa takaisin: hän kiitti kauniisti. Hän kiitti kaikkia siitä, että olivat hänen vihollisiaan: nyt saisi hän tehdä työtä rauhassa.
Louisa iloitsi tästä koko sydämestään. Hänessä ei ollut kunnianhimon rahtuakaan: hän ei ollut mikään Krafft; hän ei muistuttanut Christophen isää eikä isoisää. Hän ei tahtonut pojalleen ei kunniaa eikä mainetta. Tosin olisi hän ollut hyvillään, jos Christophe olisi ollut rikas ja kuuluisa; mutta koska kerran nuo edut piti maksaa moisten kiusain hinnalla, oli hänestä paljoa parempi, että koko pyrkimykset heitettiin sikseen. Silloin, kun Christophen ja hovin välit rikkoutuivat, oli hän ollut paljoa enemmän tuskissaan Christophen surusta kuin itse tuosta tapahtumasta; ja pohjaltaan oli hän oikein ihastunut siitä, että hän oli riitautunut sanomalehtimiesten ja lehtien kanssa. Hän tunsi painettua kohtaan talonpoikaista epäluuloa: kaikki nuo tuotteet olivat hänestä ainoastaan ajanhukkaa ja monenlaisen harmin lähde. Louisa oli kuullut joskus, mitä nuo aikakauslehden nuoret herrat puhelivat Christophen kanssa: ja hän kauhistui heidän pahuuttaan; kaikki he repivät kappaleiksi ja julistivat hirvittäviä uutuuksia; ja kuta paremmin he siinä onnistuivat, sitä tyytyväisempiä he olivat. Louisa ei pitänyt heistä ollenkaan. He olivat kai varmaan sangen viisaita ja oppineitakin. Mutta he eivät olleet hyviä ihmisiä: Louisasta oli oikein mainiota, ettei Christophe seurustellut enää heidän kanssaan. Hän oli yhtä mieltä kuin Christophe: mitäpä Christophe heitä tarvitsi?
— Sanokoot, mitä tahansa, kirjoittakoot ja ajatelkoot, mitä tahtovat, virkkoi Christophe: he eivät voi estää minua olemasta oma itseni. Mitä minuun kuuluu heidän taiteensa, heidän ajatuksensa? Minä ne kiellän!
On kyllä kaunista kieltää maailma. Mutta maailma ei anna kieltää itseään nuorukaisen suurilla sanoilla. Christophe oli kyllä rehellinen aikeessaan; mutta sen onnistuminen oli kuitenkin kuvitelmaa, hän ei tuntenut hyvin itseään. Hän ei ollut mikään munkki, hänen luonteensa ei voinut tyytyä kieltäytymään maailmasta; ja ennen kaikkea se ei soveltunut hänen ikäänsä. Ensi aikoina ei hän tästä kovin kärsinyt: hän oli syventynyt sävellystyöhönsä; ja työn kestäessä hän ei tuntenut puuttuvansa mitään. Mutta kun tuli sitten se hervahtamisaika, joka aina seuraa työn täyttymisen jälkeen ja jota jatkuu, kunnes uusi aihe valtaa sielun, niin hän alkoi katsella ympärilleen; ja kun hän ajatteli, miten hyljätty hän oli, niin häntä suorastaan hyyti. Hän kyseli itseltään, minkä tähden hän oikeastaan kirjoitti. Silloin kun kirjoittaa, ei se kysymys voi tulla päähänkään: kirjoittaa siksi, että täytyy kirjoittaa. Sitten näkee valmiina synnytetyn työnsä; mahtava vaisto, joka on purkanut sen luojansa sisuksista, vaikenee; ei ymmärrä, mitä varten työ on syntynyt; silloin tuskin tuntee siinä itseään, se on melkeinpä vieras, tahtoisi sen unohtaa. Mutta unohtaminen on mahdotonta niin kauan kuin teos ei ole julkaistu, esitetty, niin kauan kuin se ei saa elää omaa elämäänsä maailmassa. Siihen asti on äskensyntynyt ollut äitiinsä sidottu, elävä olento, joka on ollut kytketty meidän omaan lihaamme: nyt täytyy se leikata irti millä ehdolla tahansa, että voisimme elää. Kuta enemmän Christophe sävelsi, sitä raskaammaksi kasvoi niiden hänestä lähteneiden olentojen paino, jotka eivät voineet nyt elää eivätkä kuolla. Mikä hänet niistä vapauttaisi? Hämärä voima liikkui hänen aatteidensa lapsissa; ne tahtoivat epätoivoisesti irtaantua jo hänestä, päästä leviämään toisiinkin sieluihin. Aivan kuin elävät ja hedelmöittävät siemenet, joita tuuli kaikkeudessa lennättää. Täytyisikö niiden jäädä hedelmättömän pakon muurien sisälle? Sitä tuntiessaan oli Christophe haljeta raivosta.
Koska kaikki muut uomat — teatterit, konsertit, — olivat Christophelta tukitut, ja koska hän ei kerrassaan millään ehdolla olisi alentunut kumartamaan jälleen tirehtöörejä, jotka olivat hänet kerran ulos kuskanneet, ei hänelle jäänyt muuta keinoa kuin julkaista sävellyksensä; mutta hän ei voinut haaveksia löytävänsä kustantajaa tuotteidensa levittäjiksi sen helpommin kuin orkestereja niitä soittamaan. Hän teki pari ylen kömpelöä yritystä siihen suuntaan, mutta ne jo riittivät; hän aikoi maksaa ennen itse kaikki kustannukset kuin alistua uudestaan saamaan reppuja tai hieromaan kauppoja noiden musiikin afäärimiesten kanssa ja sietämään heidän suojelevaa alentuvaisuuttaan. Tämäkin aikomus oli hulluutta: Christophe oli saanut ennen huvipaikastaan ja muutamista konserteistaan vähän säästöön rahoja, mutta ne säästöt olivat jo hyvin pienentyneet, ja kauan menisi ennenkuin hän voisi uutta rahaa hankkia. Olisi ollut viisainta pidellä varovasti tuota pikku omaisuutta; se olisi auttanut hänet kestämään helpommin sinä vaikeana aikana, johon hän nyt joutui. Mutta sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin: kun ne säästötkään eivät kustannuskuluihin riittäneet, niin lainasi hän pelkäämättä lisää. Louisa ei uskaltanut sanoa mitään; hänestä se kyllä oli järjetöntä, eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden ihmisten piti hukata rahojaan, että saisivat nimensä jonkin kirjan kanteen; mutta koska Christophe oli sellaista puuhatessaan onnellisempi ja koska hän sillä tavoin sai pitää Christophen kotona, niin hän iloitsi ja tyytyi.