Christophe ei tarjonnut yleisölle niitä sävellyksiään, jotka noudattivat enimmän yleistä makusuuntaa; ei suinkaan: hän valitsi käsikirjoituksistaan sarjan kaikkein omintakeisimpia töitään, niitä, joista hän piti paljon. Ne olivat pianokappaleita, joukossa joku Lied, eräät hyvin lyhyitä ja sävyltään kansanomaisia, toiset sangen kehitettyjä ja melkeinpä dramaattisia. Kaikkiaan muodostivat ne jakson iloisia ja suruisia vaikutelmia, jotka liittyivät toisiinsa luonnollisesti ja tulkittiin vuorotellen pianolla tai laululla, yksinään tai säestyksen avulla. "Sillä", sanoi Christophe, "uneksiessani minä en määrittele aina, mitä minä tunnen: minä kärsin, olen onnellinen niin sanoakseni ilman sanoja; mutta sitten tulee hetki, jolloin minun täytyy puhua, laulaa, sitä itsekään ajattelematta: joskus ovat ne vain epämääräisiä sanoja, irrallisia lauselmia, joskus taas kokonaisia runoelmia; ja sitten vaivun jälleen uneksimaan. Niin menee päivä: ja juuri sellaisen päivän olen tahtonut esittää. Miksi julkaistaan sellaisia kokoelmia, joissa on pelkästään lauluja tai pelkästään pianokappaleita? Se on ylen teennäistä ja epäharmoonista. Täytyy koettaa ilmaista sielun vapaata leikkiä." — Sen vuoksi antoi hän sarjalleen nimeksi: Muuan päivä. Julkaisun eri osilla oli alaotsikkonsa, jotka selittivät lyhyesti kunkin eri unelman sisällön. Niihin oli Christophe kirjoittanut syrjäisille salaperäisiä omistuksia, nimien alkukirjaimia ja päivämääriä, jotka hän yksinään ymmärsi ja jotka toivat hänen mieleensä eräiden menneiden runollisten hetkien muistoja tai entisiä rakkaita olentoja: nauravan Corinnen, kaihoisan Sabinan, ja tuon tuntemattoman pienen ranskalaisen tytön.
Paitsi tätä teostaan julkaisi hän toisenkin, johon hän valitsi kolmisenkymmentä Liediään, — ne, joista hän piti kaikkein enimmän ja joista siis yleisö piti kaikkein vähimmän. Hän valikoi tarkasti, ettei hän ottanut vihkoon "meloodisimpia" melodioitaan; ei, hän otti niistä kaikkein ominaisimmat. (Sehän tiedetään, että "oikeat" ihmiset pelkäävät aina kaikkea, joka on "ominaista". Heitä miellyttää enemmän sellainen, jossa ei ole mitään omaa, ei luonnetta.)
Nämä Liedit olivat sävelletyt eräihin vanhoihin, 1700-luvulla eläneiden schlesialaisten runoilijain tekemiin lauluihin; Christophe oli löytänyt ne eräästä helppotajuisesta runojulkaisusta ja hän piti niistä niiden koruttomuuden ja rehellisyyden vuoksi. Varsinkin kaksi noista runoilijoista oli hänelle rakkaita kuin veljet, neroutta säkenöiviä miehiä, molemmat kuolleet kolmikymmen-vuotiaina: toinen oli ihana Paul Fleming, Kaukasian ja Ispahanin vapaa samooja, joka oli säilyttänyt puhtaan, rakastettavan ja kirkkaan sielunsa keskellä sodan raakuutta, elämänsuruja ja ajan turmelusta; ja toinen Johann Christian Günther, hillitön nero, joka raivoisassa riemussa ja synkässä epätoivossa poltti itsensä loppuun, hajoitti elämänsä kuin tuhkan tuuleen. Güntherin sanoilla oli hän tulkinnut kostavan uhman- ja pilkanhuutonsa Jumalaa vastaan, jota hän vihasi, jolla oli voima murskata, kahlitun titaanin raivoisat kiroukset ja hänen taivasta vastaan takaisin sinkoamansa salamat. Flemingiltä sai hän rakkaudenlaulut Anemonelle ja Basilenelle, lempeille ja suloisille kuin kukat, — ja kirkkaiden ja iloisten sydänten laulun, tähtitanssin, Tanzliedin (tanssilaulun), — sekä tyynen sankarisonetin: Itselleni (An Sich), jota Christophe usein aamuisin luki itsekseen kuin rukousta.
Samoin hurmasi Christophea hurskaan Paul Gerhardtin optimismi. Se oli hänelle lepoa kärsittyjen surujen jälkeen. Hän rakasti tätä Jumalana olevan luonnon viatonta visioonia, kasteisia ketoja, niittyjä, joilla haikarat juhlallisesti astelevat tulpaanien ja valkeain narsissien keskellä, pitkin purojen reunaa, joiden vesi soittaa hiekassa, läpikuultavaa ilmaa, missä pääskyset lentävät siroin siivin ja kyyhkyset lehahtelevat; iloista auringonpaistetta läpi sateen, ja loistavaa taivasta, joka hymyilee pilvien raosta, illan majesteettista tyyneyttä, metsien, karjain, kaupunkien ja majain lepoa. Hän oli kyllin julkea säveltääkseen uudestaan useita vanhoja Gerhardtin virsiä, joita laulettiin vielä protestanttisissa kirkoissa. Eikä hän suinkaan säilyttänyt niiden virrenluonnetta. Kaukana siitä: sellainen olisi ollut hänelle kauhistus; hän antoi niille vapaan ja elävän muodon. Muinaista Gerhardtia olisi varmaan pöyristänyt, jos hän olisi kuullut, mitä saatanallista ylpeyttä eräät hänen Kristityn matkamiehen laulunsa säkeet nyt paisuivat, tai millainen pakanuus kuohui yli reunojensa hänen vienossa Kesälaulussaan.
Julkaisu saatiin aikaan, ja tietysti toimitettiin se vasten kaikkea järkeä. Kustantaja, jolle Christophe maksoi Liediensä painattamisen ja jakelun, ei ollut joutunut tähän kustannusyritykseen sen paremmalla syyllä kuin että hän oli Christophen naapuri. Hän ei pystynyt näin tärkeään hommaan: painatus myöhästyi kuukausia; tuli painovirheitä ja kalliita korjauksia. Christophe ei tuntenut ollenkaan kirjapainoasioita ja antoi maksattaa itsellään kolmanneksen liikaa; kustannukset nousivat niin suuriksi, ettei hän ollut moista aavistanutkaan. Ja kun viimein kaikki oli valmista, ei Christophe lopuksi tiennyt, mitä hän nyt tekisi tuolla valtavan suurella painoksella. Kustantajalla ei ollut ostajapiiriä; hän ei tehnyt mitään levittääkseen julkaisua. Hänen velttoutensa sopi muuten erinomaisesti Christophenkin mielialaan. Kun kustantaja tuntoaan rauhoittaakseen pyysi Christophea kirjoittamaan jonkun rivin teoksesta reklaamiksi, vastasi Christophe "ettei hän tahdo reklaamia: jos hänen musiikkinsa on hyvä, niin se puhukoon itse puolestaan". Toinen kunnioitti pyhästi Christophien tahtoa: hän nimittäin sulloi painoksen kauppansa takimmaiseen perukkaan. Siellä säilyikin se hyvin; sillä kuuteen kuukauteen ei sitä myyty yhtään ainoata kappaletta.
Odottaessaan, että yleisö lopultakin taipuisi häntä lähestymään, oli Christophen pakko keksiä jokin keino, että se tyhjä paikka olisi täyttynyt, joka oli syntynyt hänen säästöihinsä; siinä suhteessa ei auttanut mikään kursailu, sillä olihan elettävä ja maksettava velkansa. Viimeksimainitut olivat kuitenkin paljoa suuremmat kuin hän oli aavistanutkaan, ja kun hän katseli kassaansa, huomasi hän sen pienemmäksi kuin oli laskenut. Oliko hän hukannut rahaa huomaamattaan, vai oliko hän laskenut väärin, — mikä oli paljoa uskottavampaa? (Sillä koskaan ei hän ollut osannut oikein yhteenlaskua.) Olipa miten tahansa, rahaa vain ei ollut, se oli varma asia. Louisan täytyi ponnistaa kaikki voimansa auttaakseen poikaansa. Christophea poltti tunnontuska, ja hän koetti selvitä asioistaan niin pian kuin mahdollista, maksoi mitä maksoi. Hän ryhtyi siis etsimään pianonopetus-tunteja, vaikka hänestä olikin hirveän kiusallista mennä niitä anelemaan ja saada usein jyrkkä kielto vastaukseksi. Hänen suosionsa yleisön keskuudessa oli laskeutunut; suurella vaivalla sai hän muutamia oppilaita.
Niin ollen hän oli hyvin iloissaan, kun puhuttiin, että eräässä koulussa oli musiikinopettajan paikka avoinna.
Koulu oli puolittain uskonnollinen laitos. Rehtori, ovela mies, huomasi heti, vaikkei hänellä ollutkaan taipumuksia musiikkiin, mitä etua hänen asioilleen voisi olla Christophesta, jopa sangen halvalla hinnalla; hän oli siis taipuisa ottamaan Christophen virkaan, ja tarjosi huonon palkan. Kun Christophe rohkeni huomauttaa hänelle hiukan tuosta palkasta, niin ilmaisi rehtori hänelle suopeasti hymyillen, että kun viranhakijalla ei nykyään ollut tunnettua arvonimeään, ei hän voinut vaatiakaan enempää.
Mikä surullinen ammatti! Ei ollut kysymyksessä opettaa oppilaille musiikkia, vaan uskotella heidän vanhemmilleen, että lapset sitä osasivat. Tärkeintä oli saada heidät harjoitetuiksi jonkin verran laulamaan koulujuhlissa, joihin yleisöllä oli pääsy. Samantekevä, millä keinoilla. Christophea inhoitti sellainen; hän ei voinut lohduttaa itseään edes sillä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa täyttäessään hyödyllistä työtä: hänen tuntonsa sanoi hänelle, että se oli petosta. Hän koetti opettaa lapsia perusteellisemmin, innostaa heitä tuntemaan ja rakastamaan musiikkia; mutta oppilaat eivät liioin siitä välittäneet. Christophe ei saanut heitä kuuntelemaan opetusta; hänellä ei ollut auktoriteettia; ja totta puhuen: hän ei ollut luotu lasten opettajaksi. Christophen mieltä eivät heidän jokelluksensa musiikkiasioissa kiinnittäneet; hän tahtoi selvittää heille heti koko musiikin teorian. Kun hänen oli annettava pianotunti, pani hän oppilaan istumaan jonkin Beethovenin sinfonian eteen ja soitti sitä hänen kanssaan nelikätisesti. Tietystikään siitä ei tullut mitään; Christophe vihastui, ajoi oppilaan pianotuolilta pois ja soitti yksinään kauan hänen paikallaan. — Samoin kohteli hän yksityisoppilaitaanko perheissä. Hänellä ei ollut pisaraakaan kärsivällisyyttä: hän sanoi esimerkiksi jollekin pienelle, kiltille tytölle, joka tahtoi näytellä ylimysnaista, että hän soitti kuin kyökkipiika; taikka hän kirjoitti hänen äidilleen, että hän jättää nämä tunnit, että hän kuolee, jos hänen täytyy yhä jatkaa moisen ihmisen kanssa, jolla ei ole taipumuksia laisinkaan. — Tällainen ei tietysti parantanut hänen raha-asioitaan. Hänen vähät oppilaansa jättivät hänet: ainoaakaan heistä ei hän jaksanut pitää kahta kuukautta kauempaa. Äiti koetti saada häntä järkiinsä, samoin hän itsekin. Louisa vaati häneltä lupauksen, ettei hän rupeaisi rettelöimään ainakaan koulussa, jossa hän oli saanut paikan, sillä, jos hän menettäisi sen, niin millä ihmeellä hän sitten eläisi? Christophe alistuikin koulutoimeensa, inhostaan välittämättä: hän oli mallikelpoisen täsmällinen. Mutta kuinka hän olisi voinut salata ajatuksiaan, kun jokin oppilas-aasi katkaisi kymmenennen kerran saman kohdan tai kun hänen täytyi seuraavaan koulukonserttiin, opettaa luokkansa laulamaan jokin järjetön köörilaulu. (Sillä hän ei itse saanut edes valita ohjelmaansa: hänen makuaan pidettiin huonona.) Ymmärtää helposti, ettei hän voinut sellaiseen innostua. Mutta hän jatkoi kuitenkin, äänettömänä, jörönä, ilmaisematta sisäistä raivoaan muulla tavoin kuin iskien joskus nyrkkinsä pöytään, niin että oppilaat koholla hyppivät. Mutta joskus oli pilleri liian katkera: hän ei jaksanut enää sitä niellä. Keskellä kappaletta hän käski laulajainsa vaieta:
— Oh, antakaa nyt olla! Minä soitan teille vaikka — Wagneria!