Se oli oppilaista erinomaista. He pelasivat korttia hänen selkänsä takana. Joku oli aina niin viisas, että kanteli rehtorille; ja Christophelle huomautettiin silloin, ettei häntä oltu pantu innostamaan oppilaita rakastamaan musiikkia, vaan opettamaan heidät laulamaan. Hän vapisi kuullessaan näitä toria; mutta hän otti ne äänettömänä vastaan: hän ei tahtonut rikkoa välejään koulussa. — Kuka olisi arvannut muutamia vuosia sitten, jolloin hänen uransa näytti niin loistavalta ja varmalta (vaikkei hän vielä ollutkaan mitään tehnyt), että hänen täytyisi maistaa tällaisia nöyryytyksiä, juuri silloin, kun hän alkoi jo olla jotakin?

Jos Christophen itserakkaus kärsi hänen asemastaan koulussa, niin yhtä kiusallista oli hänestä sekin, että hänen täytyi käydä tavanomaisilla vierailuilla virkatoveriensa luona. Hän lähti pari kertaa heidän luokseen, valikoimatta vierasisäntiään; mutta se oli hänestä niin sietämättömän ikävää, ettei hän jaksanut mennä enää uudestaan sinne. Nuo kaksi etuoikeuden saanutta eivät olleet hänelle siitä millään tavoin kiitollisia; mutta toiset loukkautuivat pahoin, kun hän ei käynyt heidänkin luonansa. Kaikki pitivät Christophea sekä älyn että aseman puolesta itseään alempana; ja he kohtelivat häntä suojelevasti kuin järkevämmät ainakin. Se kiusasi Christophea joskus niin, että hän tuskin jaksoi sitä kestää: sillä he olivat niin varmoja itsestään ja omista mielipiteistään häneen nähden, että hänen täytyi olla melkein samaa mieltä kuin hekin; hän tuli aivan älyttömäksi heidän seurassaan; mitä hänellä olisi ollut heille sanomista? He olivat pelkkää omaa uraansa eivätkä nähneet yhtään sen ulkopuolelle. He eivät olleet eläviä ihmisiä. Kunpa he olisivat olleet edes kirjoja! Mutta he olivat pelkkiä kirjain nootteja, filoloogisia selityksiä.

Christophe koetti kaikin voimin välttää, ettei olisi joutunut heidän joukkoonsa; mutta joskus pakotettiin hänet siihen. Rehtori piti vieraskutsut kerta kuukaudessa, iltapuolella päivää; ja hän vaati, että hänen kaikkien opettajiensa oli saavuttava tilaisuuteen. Christophe oli luiskahtanut pois ensimäisistä kutsuista, lähettämättä rehtorille edes peruutusta, ikäänkuin heittäytyen kuolleeksi, sillä hänellä oli petollinen toivo, ettei hänen poissaoloaan huomattaisi. Mutta seuraavana päivänä hän sai siitä menettelystään kaikessa ystävyydessä kirpeän huomautuksen. Tulevalla kerralla läksytteli äiti häntä, joten hän päätti mennä; mutta hän oli yhtä innostunut siitä kuin hautajaiskutsusta.

Hän joutui keskelle oman opistonsa ja eräiden muiden koulujen opettajia ja heidän rouviaan ja tyttäriään. Kaikki he istuivat ylen ahtaaseen saliin suljettuina, mutta siitä huolimatta oli heidät pantu säntilliseen arvo-järjestykseen. Christophea ei kukaan huomannut. Lähin ryhmä puhui pedagogiikasta ja keittiöasioista. Kaikilla opettajain rouvilla oli omat keittoreseptinsä, joista he luennoivat ylikuohuvan innostuneesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehet olivat yhtä innostuneet näihin asioihin, ja luultavasti yhtä pystyviäkin. He olivat yhtä ylpeitä rouvainsa taloudellisista lahjoista kuin rouvat miestensä oppineisuudesta. Christophe seisoi seinää vasten, ikkunan vieressä, eikä tiennyt, miten oikein olla: milloin hän hymyili hölmösti, milloin tuli tuiman synkäksi ja tuijotti jäykistynein kasvoin eteensä; hän oli läkähtyä ikävästä. Jonkun askelen päässä hänestä istui ikkunan syvennyksessä muuan nuori nainen, jolle kukaan ei puhunut mitään ja jolla oli yhtä ikävä kuin hänelläkin. Molemmat katsoivat he saliin päin, eivät toisiinsa. Meni melkoinen aika ennenkuin he huomasivat toisensa, juuri, kun kumpikin heistä kääntyi syrjään haukotellakseen. Silloin heidän katseensa yhtyivät Heidän silmistään puhui täydellinen kanssarikollisuus. Christophe meni tuon naisen luokse. Nainen sanoi hänelle hiljaa:

— Täällä huvitellaan?

Christophe käänsi selkänsä saliin, katsoi ikkunaan päin ja pisti kielensä ulos suusta. Nainen purskahti nauruun, malttoi sitten mielensä ja viittasi Christophea istumaan viereensä. Siinä tutustuivat he toisiinsa. Nainen oli professori Reinhartin rouva; hänen miehensä opetti koulussa luonnonhistoriaa; he olivat äskettäin tulleet tähän kaupunkiin, eivätkä tunteneet siellä vielä ketään. Rouva ei ollut laisinkaan kaunis, hänen nenänsä oli kömpelö, hampaat rumat, iho ei raikas; mutta hänen silmänsä olivat vilkkaat ja melkoisen älykkäät, ja hän hymyili ystävällisesti kuin lapsi. Hän puhua säkätti kuin harakka: Christophe nakkeli hänelle nopeita vastauksia; rouva oli niin suora, että teki oikein hyvää, täynnä hauskoja sutkauksia. He puhuivat toisilleen vaikutelmiaan, aivan ääneen, välittämättä muista läsnäolijoista. Toiset, jotka eivät olleet suvainneet heihin vakaistakaan, vaikka pelkkä ihmisrakkauskin olisi jo vaatinut heitä auttamaan noita yksinään ja ikävissään kituvia, loivat heihin nyt tyytymättömiä ja uteliaita silmäyksiä: oli sopimatonta tuolla tavoin iloitella… Mutta näistä kahdesta suunsoittajasta oli yhdentekevää, mitä heistä ajateltiin: he kostivat puheissa keskenään.

Viimein esitteli rouva Reinhart Christophen miehelleen. Professori oli tavattoman ruma: kelmeä, rokonarpinen naama, jossa ei kasvanut parranhaiventakaan; mutta ilme oli kuitenkin kovin ystävällinen. Hän puhui kurkustaan ja lausui sanat tarkoitusperäisen opettavasti, jankkaamalla, pysähtyen joka tavun välillä.

Reinhartit olivat olleet naimisissa muutamia kuukausia, ja nuo kuvatukset olivat kovin rakastuneet toisiinsa: keskellä muuta ihmisjoukkoa katselivat he toisiaan hellästi, pakinoivat keskenään, ottivat toisiaan kädestä; — se oli koomillista ja liikuttavaa. Mitä toinen tahtoi, aina tahtoi sitä toinenkin. He pyysivät nyt heti Christophea tulemaan luokseen illalliselle, tämän vastaanoton jälkeen. Christophe kielteli ensin tulemasta, laski leikkiä, että parasta olisi tänä iltana jo mennä nukkumaan: ihminen oli niin väsynyt ikävästä kuin olisi taivaltanut viisi peninkulmaa. Mutta rouva Reinhart vastasi, että juuri nyt oli vaarallista heittäytyä viettämään yötänsä hautaustunnelmassa. Christophe antoi ottaa itseltään lupauksen mennä Reinharteille. Yksinäisyydessään tuntui hänestä hyvältä, että hän oli kohdannut nämä kiltit ihmiset, jotka eivät olleet tosin hienostuneita, mutta koruttomia ja gemyytlisiä.

Reinhartien pieni koti oli "gemyytlinen" niinkuin he itsekin. Se oli hiukan suulasta Gemütiä, päällekirjoituksilla varustettua Gemütiä. Huonekalut, talousastiat, kaikki siellä puhuivat, hokivat alinomaa iloaan saada nähdä "rakkaan vieraansa", ne kyselivät hänen terveyttään, antoivat hänelle ystävällisiä neuvoja ja hyveellisiä ohjeita. Sohvalla — joka oli muuten varsin kova — komeili pieni korvapielus, joka supisi ystävällisesti:

— Ainoastaan neljännestunnin torkahdus! (Nur ein Viertelstündchen!)