— Morgenstund hat Gold im Mund.
Christophe ei lopulta uskaltanut tuolillaan käännähtää, niin hän pelkäsi kaikenlaisten muiden äänten sekautuvan huoneen joka nurkasta juttuun. Hänen teki mielensä sanoa niille:
— Olkaa hiljaa, pikku hirviöt! Eihän tässä kuule omaa ääntään. Ja yhtäkkiä hänelle tuli niin hurja naurunhalu, että hänen täytyi koettaa sitä jotenkin selittää isännilleen; hän väitti siihen syyksi muka sitä, että oli nyt muistanut äskeisen istunnon koulunrehtorin luona. Millään ehdolla hän ei olisi tahtonut isäntiään loukata. Muuten hän ei ollutkaan kovin herkkä naurettaville huomioille. Hän tottui sangen pian näiden esineiden ja ihmisten suulaaseen sydämellisyyteen. Mitäpä hän ei heille olisikaan antanut anteeksi! He olivat niin hyviä. He eivät olleet ikäviäkään; ja jos heillä ei ollut makua, olivat he silti melkoisen älykkäitä.
Reinhartien pari oli vielä hiukan ymmällään tästä seudusta, sillä he olivat muuttaneet sinne aivan äskettäin. Pikkukaupungin sietämätön arkanahkaisuus ei suvainnut, että sen piiriin tultiin kuin mihin myllyyn, nimittäin anomatta sääntöjen mukaisesti kunniaa astua sen jäseneksi. Tuota maaseutukaupunkien juhlamenojärjestystä, joka määrää tulokkaiden velvollisuudet heitä ennen kaupungissa asuneita kohtaan, eivät Reinhartin olleet ottaneet tarpeeksi huomioonsa. Tiukan tullen olisi kyllä itse Reinhart nyt alistunut mekaanisesti sellaiseen. Mutta hänen vaimoaan ikävystytti moinen vierailu-urakka hirveästi, ja kun hän oli luonteeltaan kursailematon, lykkäsi hän kyläilyt päivästä päivään. Hän valitsi sitten vierailujen luettelosta ainoastaan ne, jotka hänestä olivat vähimmin ikäviä, ja teki ne ensin; muut hän jätti epämääräiseen aikaan. Mutta tähän viimeiseen ryhmään joutuneet kaupungin arvohenkilöt suuttuivat moisesta halventavasta epäkohteliaisuudesta kovasti. Angelika Reinhart — (hänen miehensä kutsui häntä tavallisella nimellä Lili) — oli tavoiltaan melkoisen vapaa; hän ei voinut sulautua jäykkään, viralliseen sävyyn. Hän puhutteli hierarkisia ylempiään tuttavallisesti, ja silloin lensivät puhutellut punaisiksi närkästyksestä; niin, hän ei peljännyt tarpeen tullen oikaistakaan heidän mielipiteitään. Hänen kielensä oli löysässä kannassa, hänellä oli halu puhua aina kaikki, mitä vain hänen päähänsä pälkähti; joskus olivat hänen sanansa tavattomia tyhmyyksiä, joten hänelle naurettiin niiden tähden hänen selkänsä takana; mutta ne saattoivat olla myöskin häijyjä, vasten naamaa annettuja pistoksia, ja silloin ne hankkivat hänelle verivihollisia. Hän oikein puri kieltään, kun ne tulivat kielelle, sillä hän olisi tahtonut niitä pidättää: mutta se oli aina liian myöhäistä, hän oli ne jo lausunut. Hänen miehensä oli ihmisiä kohtaan niin lauhkea ja kunnioittava kuin suinkin olla saattaa, ja hän teki vaimolleen tässä suhteessa arkoja huomautuksia. Silloin Lili syleili miestään ja sanoi hänelle olevansa typerys ja myönsi miehen olevan oikeassa. Mutta tuokion päästä hän jo alkoi uudestaan saman, ja jopa juuri sellaisella hetkellä, jolloin olisi tullut kaikkein vähimmin puhua eräitä asioita, Lili Reinhart niistä puhui: hän olisi läkähtynyt siihen paikkaan, ellei hän olisi saanut silloin puhua. — Hän oli kuin luotu sopimaan Christophen seuraan. Niiden monien mielettömyyksien joukossa, joista ei olisi saanut puhua ja joista Angelika Reinhart siis puhui, oli hänellä nykyään erikoisena intona vertailla toisiinsa Saksan ja Ranskan oloja. Hän oli kyllä itse saksatar — (kukaan ei ollut sellainen enempää kuin hän), — mutta hänet oli kasvatettu Elsassissa, ja kun hän siten oli joutunut yhteyteen ja ystävyyteenkin Elsassin ranskalaisten kanssa, oli latinalaisen kultuurin vetovoima vaikuttanut häneen suuresti, tuo voima, jota niin monet saksalaiset ranskalaisilta anastetuissa maakunnissa eivät voi vastustaa, eivätkä varsinkaan ne heistä, joiden luulisi parhaiten siihen pystyvän. Ja tätä vetovoimaa oli lisännyt pohjaltaan myöskin jonkinlainen vastaanhangoittelunhalu; ehkä se oli syntynyt silloin, kun Lili meni naimisiin nykyisen miehensä kanssa, sillä tämä oli pohjois-saksalainen, joten vaimo joutui hänen parissaan mitä täydellisimpään germaanilaiseen ympäristöön.
Jo ensimäisenä iltana, kun Christophe oli heillä, tarttui Lili nyt tähän tavalliseen väittelynaiheeseensa. Hän alkoi kehua ranskalaisten rakastettavaa vapautta pakinoissa. Christophe yhtyi innokkaasti hänen mielipiteeseensä. Ranska oli hänelle Corinne; se oli hänelle Corinnen kauniit, loistavat silmät, nuori ja naurava suu, hänen suora ja vapaa käytöksensä, hänen kauniisti soiva äänensä. Christophe halusi nyt suuresti tuntea sitä hyvää vielä enemmän.
Lili Reinhart taputti käsiään, kun Christophe oli samaa mieltä hänen kanssaan.
— Mikä vahinko, sanoi hän, ettei minun pikku ranskalainen ystävättäreni ole enää täällä; mutta hän ei jaksanut tätä sietää: hän matkusti pois.
Corinnen kuva sammui heti Christophen mielestä. Aivan kuin haipuva savu antaa yhtäkkiä tummalta taivaalta näkyä tähtien suloisen ja syvän tuikkeen ilmestyi hänelle nytkin eräs toinen kuva, ilmestyivät erään toisen henkilön silmät.
Kuka? kysyi Christophe ponnahtaen tuoliltaan. Tuoko pieni kotiopettajatar?
— Kuinka, tunnetteko tekin hänet? äännähti rouva Reinhart.