He kuvailivat nyt toisilleen tuota tyttöä: piirteet sopivat täydellisesti yhteen.
— Te tunnette hänet? toisti Christophe. Oh, kertokaa minulle kaikki, mitä hänestä tiedätte!…
Rouva Reinhart alkoi silloin sillä vakuutuksella, että he olivat aivan läheisiä ystäviä ja että he uskoivat toisilleen kaikki asiansa. Mutta kun hänen sitten piti joutua yksityiskohtiin, supistuivatkin ne sangen niukoiksi. He olivat tavanneet toisensa ensi kerran eräillä vieraskutsuilla. Rouva Reinhart oli lähestynyt ensin tuota nuorta tyttöä; ja sydämellisenä niinkuin aina oli hän pyytänyt häntä tulemaan itseään katsomaan. Tyttö oli käynytkin hänen luonaan pari kolme kertaa, ja he olivat jutelleet keskenään. Mutta ainoastaan suurella vaivalla oli utelias Lili päässyt saamaan joitakin tietoja pikku ranskattaren elämästä: tuo tyttö oli kovin suljettu; häneltä sai nyppiä hänen elämänsä tarinan kappale kappaleelta. Rouva Reinhart tiesi parhaiksi, että hänen nimensä oli Antoinette Jeannin; hänellä ei ollut mitään varoja, ja omaisia ainoastaan nuori veli, joka oli jäänyt Parisiin ja jota Antoinette piti kovin uhrautuvasti yllä. Hän puhui veljestään lakkaamatta: se oli ainoa asia, johon koskettaessa hän tuli avomieliseksi; ja olipa Lili Reinhart saavuttanut suorastaan hänen luottamuksensa pelkästään sillä, että hän ilmaisi säälinsä ja suopeutensa tuota nuorta poikasta kohtaan, joka oli yksinään siellä Parisissa, ilman omaisia ja ystäviä, erään lukion täyshoitolaisena. Antoinette oli suureksi osaksi ainoastaan siksi, että olisi saanut lisätuloja veljensä kasvatukseen, hankkinut itselleen paikan ulkomailla. Mutta sitten eivät nuo lapsi-raukat voineetkaan elää ilman toisiaan; he kirjoittivat toisilleen joka päivä; ja jos odotettu kirje viivästyi hetkenkin, joutuivat he molemmat aivanpa sairaalloisen levottomuuden valtaan. Antoinette eli veljensä tähden alinomaisessa huolessa: pojalla näet ei ollut aina uljuutta salata häneltä surullista ja yksinäistä elämäänsä; ja veikon valitukset kaikuivat Antoinetten sydämessä vihlovina; hän tuskitteli, että veli kärsi, ja kuvitteli usein, että hän oli sairas, vaikkei tahtonut siskolleen sitä tunnustaa. Rouva Reinhartin oli täytynyt monta kertaa kaikessa ystävyydessä torua Antoinettea tällaisen aiheettoman pelon vuoksi; ja hänen onnistuikin ainakin siksi hetkeksi saada Antoinette rauhalliseksi. — Antoinetten kaukaisemmista sukulaisista, hänen yhteiskunta-asemastaan ja syvemmistä sielullisista ominaisuuksistaan ei rouva Reinhart ollut päässyt sen tarkemmin perille. Kuullessaan häneltä ensimäisen kysymyksen siihen suuntaan vetäytyi nuori tyttö ihmisarkana kuoreensa. Siitä vähästä, mitä hän jutteli, huomasi, että hän oli saanut oppia ja oli älykäs; hänellä näytti olevan varhaisvanhan kokemuksia; hän tuntui olevan samalla kertaa naiivi ja elämän opettama, harras uskossaan ja samalla kuitenkin kaikki kuvittelunsa kadottanut. Antoinette ei ollut onnellinen täällä, tuossa perheessä, jossa ei ollut kohteliaisuutta eikä hyvyyttä. Hän ei sitä valittanut, mutta saattoi huomata, että hän kärsi siitä. — Kuinka hän oli johtunut täältä lähtemään, sitä ei rouva Reinhart oikein tiennyt. Väittivät, että hän olisi viettänyt huonoa elämää. Angelika ei sellaista uskonut; hän olisi antanut vaikka katkaista kaulansa, että se oli inhoittavaa juorua, tämän typerän ja ilkeän kaupungin arvon mukaista. Mutta jotain pientä siinä oli ollut alla; saman tekevä, mitä, eikö niin?
— Kyllä, vastasi Christophe painaen päänsä alas.
— Ja sitten hän matkusti.
— Ja mitä hän teille sanoi lähtiessään?
— Ah, minulle sattui kova onni! vastasi Lili Reinhart. Minä olin juuri silloin matkustanut kahdeksi päiväksi Kölniin. Kun tulin takaisin… Zu spät! (Liian myöhäistä!)… nuhteli rouva samassa sisäkköään, joka toi liian myöhään sitruunaa hänen teehensä.
Ja Lili Reinhart lisäsi totisen viisaasti, niinkuin ainakin saksalaiset sekoittaen juhlalliset asiat jokapäiväisiin perhetoimituksiinsa:
— Liian myöhäistä, kuten usein elämässä!
(Ei käynyt selville, koskiko tämä huomautus sitruunaa vai äsken keskeytynyttä tarinaa). Rouva Reinhart jatkoi: