Hän tarttui toiseen kirjaan. Se oli tarkoitettu korkeampaa tasoa, isompia kouluja varten. Musset oli saanut siinä kolme sivua, ja Victor Duruy kolmekymmentä. Lamartine seitsemän sivua, mutta Thiers lähes neljäkymmentä. Le Cid annettiin kokonaisuudessaan, — melkein kokonaisuudessaan: (— oli poistettu ainoastaan don Diegon ja Rodrigon monoloogit, pitkäveteisyyden vuoksi). — Lanfrey ylisteli Preussia Napoleon I:stä vastaan: hänelle ei oltukaan annettu tilaa mittaamalla; hän oli saanut yksinään enemmän kuin kaikki 1700-luvun suuret klassikot. Lukuisia kuvauksia ranskalaisten tappioista vuonna 1870 oli ammennettu Zolan la Débâclesta. Kokoelmassa ei näkynyt yhtään sennimisiä miehiä kuin Montaigne, Rochefoucauld, Bruyère, Diderot, Stendhal, Balzac, Flaubert. Sensijaan ilmestyi Pascal, joka oli edellisestä kirjasta poissa, ihmeeksi ja kummaksi tässä; ja Christophe oppi ohimennen, että tuo vetotautinen "oli Port-Royalin luostarin, lähellä Parisia olevan nuorten tyttöjen kasvatusopiston munkkeja…"

[Ne valikoimat ranskalaista kirjallisuutta, jotka Christophe sai lainaksi ystäviltään Reinharteilta ovat:

I. Valikoima ranskalaista kirjallisuutta ylempien koulujen tarpeeksi, tehnyt Hubert H. Wingerath, filosofian tohtori, Strassburgin Pyhän Johanneksen koulun johtaja. — Toinen osa, keskiluokkia varten. — 7:s painos, 1902, Dumont-Shaubergin kustannuksella.

II. L. Henrig ja G. F. Burguy: Ranskan kirjallisuutta; parannellut
F. Tendering, Hampurin Johanneum-reaalilukion rehtori, — 1904.
Braunschweig.]

Christophe oli vähällä heittää koko kirjat nurkkaan: hänen päässään vilisi; hän ei käsittänyt enää mitään. Hän sanoi itsekseen: "Näistä en tule hullua hurskaammaksi." Hänen oli mahdoton muodostaa itselleen arvostelua. Hän selaili tuntikausia kirjojaan, käsittämättä, minne hän joutui. Hänen oli verrattain vaikea lukea ranskaa; ja kun hän oli suurella vaivalla saanut selvän jostakin lauseesta, oli se melkeinpä aina jotain merkityksetöntä ja mahtipontisen pöyhkeilevää.

Tässä kaaoksessa välkähti kuitenkin jo valonsäkeniä, aivan kuin miekaniskut; ruoskivia ja vinhaisevia sanoja, sankarien naurunpuuskia. Vähitellen erkani jokin määritelty vaikutelma tästä ensimäisestä lukemisesta, luultavasti juuri luetun tendensimäisen perusrakennelman vuoksi. Saksalaiset kustantajat olivat joko ehdoin tahdoin tahi huomaamattaan valinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta kaiken sen, joka saattoi näyttää ranskalaisten viat ja saksalaisten paremmuuden, ranskalaisten omain todistusten nojalla. Mutta sitä eivät kustantajat epäilleetkään, että he vetivät ennakkoluulottoman sielun silmissä, jollainen Christophe oli, sillä tavoin ainoastaan päivänvaloon ranskalaisten hämmästyttävän henkisen vapauden, koskapa he arvostelivat itseäänkin ja kiittelivät vastustajiaan. Michelet ylisti Fredrik II:sta, Lanfrey englantilaisia Trafalgarin taistelun sankareita, Charras vuoden 1813 Preussia. Kukaan Napoleonin vihollisista ei ollut uskaltanut puhua hänestä niin tuimasti kuin tämä mies. Kaikkein kunnioitetuimmatkaan asiat eivät olleet turvassa ranskalaisten moitiskelunhalulta. Suuren Kuninkaan ajoista saakka olivat peruukkipäiset runoilijat suorasuita. Molière ei säästänyt mitään. La Fontaine irvisteli kaikkea. Yksinpä sellainen kuin Boileau muokkasi ylimystöä. Voltaire herjasi sotaa, ruoski uskontoa, pilkkasi isänmaata. Moralistit, satiirikot, häväistyskirjain tekijät kilpailivat keskenään iloisessa tai synkässä rohkeudessa. Siinä kirjallisuudessa vallitsi yleinen epäkunnioitus. Kunnon saksalaiset kustantajat suorastaan kauhistuivat sellaista; heille oli tullut halu rauhoittaa omaatuntoaan, ja he koettivat puolustella Pascalia, kun tämä pisti samaan pussiin kokit, murtovarkaat, sotamiehet ja kollot; he väittivät näet alamuistutuksessa, ettei Pascal olisi puhunut näin, jos hän olisi tuntenut nykyaikaiset jalot armeijat. He eivät jättäneet myöskään huomauttamatta, miten onnistuneesti Lessing oli korjannut La Fontainen Satuja, muuttaen, geneveläisen Rousseaun neuvon mukaan, mestari Korpin juuston myrkytetyksi lihankappaleeksi, johon katala kettu kuolee:

"Olkoon myrkky osanne aina, kirotut imartelijat."

He räpyttivät silmiään alastoman totuuden edessä; mutta Christophe nautti siitä: hän rakasti valoa. Silloin tällöin se kolahti kyllä häntäkin vastaan; hän ei ollut tottunut tähän hillittömään riippumattomuuteen, joka vaikuttaa vapaimmankin saksalaisen silmissä anarkialta, koska hän on sittenkin piintynyt järjestykseen ja yhteiskunnalliseen kuriin. Sitäpaitsi saattoi ranskalainen ironia Christophen usein ymmälle: hän käsitti muutamat paikat liian vakavasti; toiset taasen, jotka olivat leppymätöntä kieltämistä, tuntuivat hänestä päinvastoin leikitteleviltä paradokseilta. Mutta se ei paljoa haitannut. Olipa hän hämmästynyt tai sai töytäyksiä vastaansa, niin nuo ajatukset vetivät häntä kuitenkin vähitellen yhä enemmän puoleensa. Hän oli jättänyt vaikutelmien luokittelemisen; hän siirtyi jo tunnelmasta toiseen: hän eli. Ranskalaisen kerronnan hauskuus — Chamfort, Dumas vanhempi, Mérimée, sekaisinkin hotkittuina, — vapautti hänen sieluaan; ja silloin tällöin leyhähti joltakin sivulta Vallankumousten huumaava ja hurja tuoksu.

Aamu alkoi jo lähestyä, kun Louisa, joka nukkui viereisessä huoneessa, heräsi ja näki valon kiiltävän Christophen oven raosta. Äiti koputti seinään ja kysyi oliko Christophe sairas. Tuoli narisi lattiaa vasten, ovi Louisan huoneeseen aukesi; ja Christophe ilmestyi ovelle, kalpeahkona, paitasillaan, kirja ja kynttilä kädessä, kummallisin elein, juhlallisen kömpelöin ja hassunkurisin. Louisa peljästyi ja nousi vuoteessaan istualleen, ajatellen, että hulluko Christophe oli. Christophe alkoi nauraa, ja heilutellen kynttiläänsä hän luki ääneen erästä Molièren näytelmän kohtausta. Keskellä lausetta hän purskahti taas nauruun; hän istahti äidin vuoteen jalkopuoleen, selvitäkseen naurusta, johon oli tikahtua; kynttilä vapisi hänen kädessään. Louisa rauhoittui ja parpatti hellästi:

— Mikä nyt? Mikä nyt on? Menetkö siitä makaamaan!… Poika-parka, ihanko sinä joudut päästä sekaisin?…