Mutta Christophe jatkoi kahta uhemmin:
— Sinun täytyy kuunnella tätä!
Ja hän asettui istumaan sängyn viereen ja ryhtyi lukemaan äidille näytelmää, alusta alkaen jälleen. Hän oli aivan näkevinään Corinnen; hän kuuli hänen lörpöttelevän äänensä, kivakan ja kirkkaan. Louisa tiuski vastaan:
— Mene, mene matkaasi! Sinä vilustut siinä. Sinä kiusaat minua. Anna minun maata!
Christophe jatkoi heltymättä. Hän paisutti ääntään, hän heilutti käsiään, oli katketa naurusta. Ja hän kysyi äidiltään, eikö se ollut erinomaista. Louisa oli kääntynyt häneen selin, kiskonut peiton ympärilleen ja tukki korviaan ja sanoi:
— Anna minun maata!…
Mutta itsekseen hän kuitenkin nauraa tyrski kuunnellessaan Christophen naurua. Viimein hän lakkasi inttämästä vastaan. Ja kun Christophe lopetti ensimäisen näytöksen ja vaati Louisaa turhaan näyttämään mielenkiintoaan luettua kohtaan ja kumartui häntä katsomaan, näki hän, että äiti nukkui. Silloin hän hymyili, suuteli hellästi äidin tukkaa ja meni hiljaa omaan kamariinsa.
Christophe meni ottamaan uutta ranskalaista lukemista Reinhartien kirjastosta. Kaikki sen kirjat joutuivat sikin sokin hänen käsiinsä. Christophe ahmi ne kaikki. Hänellä oli niin suuri halu rakastaa Corinnen ja tuntemattoman tytön maata ja innostua kaikkeen sitä koskevaan, että hän sen tekikin. Toisenkin luokan teoksissa saattoi jokin sivu, jokin herkkä sana antaa hänelle oikean vapaan ilman tuulahduksen. Hän liioitteli sen vapauden suuruutta, varsinkin puhuessaan siitä rouva Reinhartille, joka puolestaan vielä lisäili sitä monin verroin. Vaikka hän olikin Ranskasta tietämätön kuin turska, asetti hän usein mitä suurimmaksi ilokseen ranskalaisen kultuurin saksalaisen rinnalle ja haukkui viimeksimainittua tuon toisen kunniaksi, tahtoen siten enimmäkseen ainoastaan ärsyttää miestään ja kostaa ikävyyksiä, joita hän oli saanut sietää tämän saksalaisen pikkukaupungin puolelta.
Herra Reinhart vihastui hyvin usein moisesta. Paitsi oman alansa tietoja oli hän, mitä Ranskaan tuli, pysähtynyt kouluopetuksen alkeisiin. Hänestä olivat ranskalaiset suoria, älykkäitä käytännöllisissä asioissa ja miellyttäviä, erinomaisia pakinoissa, mutta keveitä, herkkiä, kerskuvia, pystymättömiä mihinkään vakavaan, mihinkään tunteeseen, minkäänlaiseen totiseen, — kansa, jolla ei ollut musiikkia, ei filosofiaa, ei runoutta (lukuunottamatta Bouleaun "Runousoppia", Beranger'ta ja François Coppéeta), — paatoksen, komeain eleiden, liioiteltujen sanain ja pornografian kansa. Hän ei löytänyt tarpeeksi vahvoja sanoja ruoskiakseen latinalaista siveettömyyttä; ja paremman puutteessa käytti hän aliomaa uudestaan sanaa frivooli, joka hänen suussaan, samoin kuin useimpain muidenkin hänen kansalaistensa, sai eräällä tavalla erityisesti halventavan merkityksen. Ja kaikki päättyi lopultakin jalon Saksan kansan ylistysvirteen, — moraalisen kansan ("Siinä suhteessa, sanoo Herder, eroaa se kaikista muista kansoista"), uskollisen kansan (treues Volk… Treu, joka merkitsee: rehellinen, uskollinen, vilpitön ja suora), — kansana valion, kuten Fichte sanoo; — niin, saksalaisen Voiman, kaiken oikeuden ja totuuden vertauskuvan, ylistykseen, — saksalaisen Ajatuksen, — saksalaisen Gemütin, — saksankielen, ainoan alkuperäisen ja puhtaana säilyneen niinkuin rotu itsekin, — Saksan naisten, Saksan viinin, Saksan laulun riemuhuutoon… "Saksa, Saksa kaikkialle!"
Christophe intti Reinhartia vastaan, rouva nauraa räkätti. He huusivat kaikki kolme kilpaa. He sopivat mainiosti yhteen: he tiesivät kaikki kolme olevansa kunnon saksalaisia.