Christophe tuli usein juttelemaan ja päivällisellekin näiden uusien ystäviensä luokse, ja kävi teidän kanssaan kävelemässä. Lili Reinhart hemmoitteli häntä, varusti hänelle hyviä illallisia: hän oli mielissään, kun sai näin tekosyyn tyydyttää omaa herkutteluhaluaan. Hän keksi kaikenlaisia tunteellisia ruoka-asioihin liittyviä kohteliaisuuksia. Christophen syntymäpäiväksi leipoi hän kakun, johon oli pistetty kaksikymmentä kynttilää ja jonka keskellä seisoi pieni sokeriolento, kreikkalaisessa puvussa, esittäen muka Ifigeneiaa kukkakimppu kädessä. Christophe, joka oli omaksi harmikseenkin syvästi saksalainen, heltyi tällaisista todellisista ystävyydenilmauksista, joskin ne olivat hiukan meluavia ja mauttomiakin.
Kunnon Reinhartit keksivät muitakin ja hienompia keinoja osoittaakseen ystävyyttään. Vaimonsa kehoituksesta oli Reinhart, joka tuskin tunsi nuotteja, ostanut parikymmentä vihkoa Christophen Liedejä (ensimäiset kappaleet, mitä kustantajan varastosta vielä oli lähtenyt); — hän oli levittänyt niitä Saksaan kaikkialle, yliopistotuttaviensa joukkoon; hän oli lähetyttänyt niitä myöskin jonkun määrän niille Leipzigin ja Berlinin kirjakauppiaille, joiden kanssa hän oli koulumiehenä suhteissa. Tämä liikuttava ja kömpelö yritys, josta Christophe ei tietänyt mitään, ei muuten kantanut hedelmää, ei ainakaan vielä. Sinne tänne lähetetyt Liedit näyttivät hukkuneen huomaamatta sille tielleen: kukaan ei niistä hiiskunut mitään; ja Reinhartit, joita tällainen välinpitämättömyys suretti, olivat hyvillään, kun eivät olleet puhuneet Christophelle hommastaan mitään; sillä jos hän olisi tiennyt tuloksen, olisi se enemmän häntä tuskastuttanut kuin lohduttanut. — Mutta todellisuudessa ei mikään maailmassa katoa, se on meillä monesti tilaisuus elämässä huomata; mikään yritys ei mene hukkaan. Vuosikausiin ei usein työn tehosta tiedetä mitään: sitten yhtäkkiä, jonakin päivänä huomaa, että ajatus onkin edistynyt. Kuka tietää, eivätkö Christophen Liedit olleet joutuneet joidenkin maaseutukolkissa asuvien kunnon ihmisten sydämiin, jotka olivat liian arkoja, tai liian laiskoja ilmaistakseen hänelle ihailuaan!
Yksi ainoa kirjoitti Christophelle. Kaksi kolme kuukautta siitä, kun Reinhart oli lähettänyt nuo vihkot, tuli Christophelle kirje: liikutettu, juhlallinen, haltioitunut, sanamuodoltaan yli-ikäinen; se tuli eräästä Türingenin pikkukaupungista ja allekirjoittaja oli "Universitätsmusikdirector Professor D:r Peter Schulz."
Tämä oli suuri ilo Christophelle, ja vielä enemmän iloitsivat Reinhartit, kun hän avasi tuon kirjeen heidän luonaan, unhoitettuaan sen ensin kahdeksi päiväksi taskuunsa. He lukivat sen yhdessä. Reinhart loi vaimoonsa salavihkaa silmäyksiä, joita Christophe ei huomannut. Christophe näytti säteilevän riemusta, kunnes Reinhart yhtäkkiä näki hänen synkkenevän ja keskeyttävän kirjeen lukemisen, aivan keskellä sitä.
— No, miksi sinä keskeytät? kysyi Reinhart.
(He sinuttelivat jo toisiaan.)
Christophe heitti kirjeen vimmoissaan pöydälle.
— Ei, tämä on jo liikaa! sanoi hän.
— Mikä niin?
— Lue!