Hän käänsi selkänsä pöytään ja meni itsekseen nurkkaan jöröttämään.
Reinhart luki vaimonsa kanssa, eikä huomannut kirjeessä muuta kuin aivan haltioituneita ihailunilmauksia.
— En minä mitään erikoista tässä näe, sanoi Reinhart hämmästyneenä.
— Etkö näe? Etkö sinä nyt näe?… — huusi Christophe ottaen jälleen kirjeen ja levittäen sen Reinhartin nenän eteen. — Etkö sinä osaa lukea? Etkö näe, että hänkin on "Brahmini?"
Silloin vasta Reinhart huomasi, että Universitätsmusikdirector vertaili eräissä kirjeensä riveissä Christophen Liedejä Brahmsin sävellyksiin. — Christophe voihki:
— Ystävä, vihdoinkin olen löytänyt ystävän!… Ja tuskin hänet sain, niin siihen jo kadotin!…
Häntä läkähdytti tuollainen vertaus. Jos hänen olisi annettu, olisi hän heti paikalla vastannut Schulzille pelkillä typeryyksillä täytetyllä kirjeellä. Tai ehkä hän tarkemmin asiaa punniten olisi pitänyt sangen viisaana ja jalomielisenä olla vastaamatta hänelle mitään. Onneksi Reinhartit estivät häntä tekemästä jotain uutta eriskummaista, lyöden hänen pahan tuulensa leikiksi. He saivat hänet kirjoittamaan pari riviä kiitokseksi. Mutta nuo rivit, jotka Christophe väkinäisesti kirjoitti, olivat kylmät ja teeskennellyt. Siitä huolimatta ei Peter Schulzin innostus laimentunut: hän lähetti Christophelle vielä kaksi kirjettä, jotka tulvivat ihastusta. Christophe ei ollut erikoisen vahva kirjeiden kirjoittamisessa; ja vaikka hän hiukan leppyikin tuntemattomalle ystävälleen nähdessään vilpittömän ja todellisen mieltymyksen sävyn hänen riviensä välistä, jätti hän kirjevaihdon silleen. Myöskin Schulz vaikeni lopulta, eikä Christophe enää asiaa muistanutkaan.
Hän tapasi nyt Reinharteja joka päivä, ja usein montakin kertaa päivässä. He viettivät melkein kaikki iltansa yhdessä. Oltuaan koko päivän yksin ja keskittyneenä itseensä, tunsi Christophe suorastaan ruumiillista tarvetta puhua, ilmaista ajatuksiaan, vaikkei häntä ymmärrettäisikään, nauraa syystä tai aivan syyttä, tuhlata itseään, virkistäytyä.
Christophe soitti heille. Koska hänellä ei ollut muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttaan, istahti hän pianon ääreen ja soitti tuntikausia. Rouva Reinhart ei ollut laisinkaan musikaalinen ja hänen oli vaikea olla haukottelematta; mutta hän oli suuresti mieltynyt Christopheen ja oli muka kovin tarkoin seuraavinaan, mitä Christophe soitti. Reinhart ei ollut paljoa musikaalisempi kuin hänen vaimonsakaan, mutta häntä liikuttivat eräät soitetut kappaleet, eräät sivut, tahdit, joskin aivan puisevalla tavalla; ja silloin hän järkyttyi rajusti, jopa niin, että sai vedet silmiinsä: ja se tuntui hänestä itsestään idioottimaiselta. Muulloin ei hän tuntenut mitään: kaikki oli hänelle pelkkää räminää. Yleisenä sääntönä muuten oli: häntä ei saanut liikutetuksi mikään muu kuin jokin heikoin puoli teoksessa, — aivan merkityksettömät kohdat. — Reinhartit koettivat vakuuttaa kumpikin itselleen, että he ymmärsivät Christophea; ja myöskin Christophe tahtoi sitä itselleen uskotella. Tosin hänelle tuli silloin tällöin halu ilveillä heidän kustannuksellaan; hän viritti heille loukun: soitti heille sellaista, jossa ei ollut mitään järkeä, typerää sekasotkua, ja väitti soittavansa omia sävellyksiään. Ja kun he sitten olivat häntä oikein ihailleet, sanoi hän heille, mitä tuo soitettu oli. Silloin tulivat he epäluuloisiksi; ja kun Christophe sitten tekeytyi hyvin salaperäiseksi ruvetessaan heille jotain soittamaan, luulivat he, että hän aikoi nytkin heitä puijata; ja he arvostelivat kappaletta ankarasti. Christophe antoi heidän puhua, yhtyi samaan virteen, myönsi, ettei tuosta musiikista ollut hiiteenkään, ja sitten hän yht'äkkiä purskahti nauruun:
— Senkin peijakkaat! Te olette aivan oikeassa!… Sehän on minun sävellyksiäni!