Hän oli ylen iloissaan, kun sai heidät pussiin. Rouva Reinhart närkästyi hiukkasen ja tuli ja läimäytti häntä poskelle; mutta Christophe nauroi niin onnellisena, että he yhtyivät nauruun. He eivät vaatineetkaan olla erehtymättömiä. Ja kun he eivät nyt enää tienneet, mille puolelle kallistua, niin otti Lili Reinhart osakseen moittia kaikkea, ja hänen miehensä kiittää kaikkea: siten he olivat varmat, että jompikumpi heistä oli samaa mieltä kuin Christophe.
Muuten ei heitä Christophessa viehättänytkään niin paljon musiikkimies kuin kunnon poika, hiukan löysäjärkinen, mutta hyväsydäminen ja vilkas. Kaikki pahat jutut, mitä heille oli hänestä kerrottu, olivat vain tehneet heidät suosiollisemmiksi häntä kohtaan: heitäkin tukahutti pikkukaupungin ilmakehä niinkuin Christophea; he olivat suoria niinkuin hänkin, ja arvostelivat asioita omalla päällään; ja Christophea he pitivät ikäänkuin suurena lapsena, joka ei liioin soveltunut elämään ja oli rehellisyytensä uhri.
Christophe ei kuvitellut liikoja uusista ystävistään; ja hänen täytyi alakuloisesti itselleen tunnustaa, etteivät he ymmärtäneet hänen syvintä olemustaan, etteivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään. Mutta hän oli nykyisin niin suuresti vieroitettu kaikesta ystävyydestä ja kaipasi sitä niin palavasti, että oli heille rajattoman kiitollinen, kun he häntä hiukan rakastivat. Hän oli saanut oppia viime vuoden kokemuksista: hän ei myöntänyt enää itselleen oikeutta olla kovin vaatelias. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän olisi ollut näin kärsivällinen. Hän muisti tunnonvaivakseen ja samalla huvitettuna, kuinka tuima hän oli ollut ikäviä, mutta kunniallisia Eulerejä kohtaan. Oi, kuinka hän oli muuttunut viisaaksi!… Se pani aivan huokaisemaan. Salainen ääni kuiskasi hänelle.
— Kyllä, mutta kuinka pitkäksi aikaa?
Se sai hänet jälleen hymyilemään, ja hän oli tyytyväinen.
Kuinka hän olisikaan ollut valmis uhraamaan kaiken, jos hänellä olisi ollut ystävä, yksi ainoa sellainen ystävä, joka ymmärsi täydellisesti hänen sielunsa! — Mutta vaikka hän oli vielä aivan nuori, oli hänellä kyllin kokemusta maailmasta tietääkseen, että se hänen toivomuksensa oli niitä, joita elämä kaikkein vähimmän toteuttaa, ja ettei hän saattanut vaatia, suurempaa onnellisuutta kuin useimmat häntä ennen eläneetkään oikeat taiteilijat. Hän oli saanut lukea eräiden heidän elämäntarinoitaankin. Jotkut Reinhartien kirjastosta lainatut kirjat olivat näyttäneet hänelle ne hirvittävät koettelemukset, joita Saksan musiikkimiehet seitsemännellätoista vuosisadalla olivat saaneet kestää, ja sen tyynen miehuuden, jota yksi noista suurista hengistä oli osoittanut — suurin heistä kaikista: sankarillinen Schütz, joka kulki horjumatta tietään keskellä sotia, poltettujen kaupunkien raunioita, ruton saastuttamia maita, valloitetussa, koko Europan sotalaumain jalkoihinsa tallaamassa isänmaassaan, ja joka, — mikä oli pahinta kaikista, — ei lopultakaan, murrettuna, uupuneena, onnettomuuden sortamana, enää koettanut taistella, vaan oli välinpitämätön kaikesta ja kaipasi ainoastaan lepoa. Christophe ajatteli: "Kenellä olisi syytä valitella sellaista esimerkkiä muistellessaan? Heillä ei ollut yleisöä, ei tulevaisuutta; he sävelsivät pelkästään itselleen ja Jumalalle; sen, minkä, he yhtenä päivänä kirjoittivat, hävitti ehkä seuraava perinpohjin. Ja kuitenkin he kirjoittivat, eivätkä olleet suinkaan surullisia: mikään ei voinut hävittää heidän sitkeää ja leppoisaa hyväätuultaan; he tyydyttivät itsensä laulullaan, he eivät anoneet elämältä enempää kuin saada elää, kuin ansaita leivänmurunsa, purkaa sielustaan, mitä ajattelivat, ja löytää ystävikseen pari kolme kunnon ihmistä, yksinkertaista ja hyvää, jos ei taiteilijoita, niin sellaisia, jotka eivät varmaankaan ymmärtäneet heitä, mutta jotka luottivat heihin ja joihin he puolestaan luottivat. — Kuinka hän olisi uskaltanut vaatia enempää kuin hekään? On jonkinlainen onnen minimi-määrä, jota ihmisen sopii pyytää. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta enempään: kunkin oma asia on itse antaa itselleen lisää; se ei ole muiden tehtävä."
Nämä ajatukset tekivät hänen mielensä jälleen kirkkaaksi; ja hän rakasti yhä enemmän kunnon ystäviään Reinharteja. Hän ei aavistanut, että häneltä tahdottiin riistää tämä viimeinenkin osanotto ja hellyys.
Hän ei ottanut huomioon pikkukaupungin ilkeämielisyyttä. Siellä on kauna pitkävihaista, — sitä pitempää, kuta tarkoituksettomampaa se on. Oikea viha, joka tietää, mitä se tahtoo, lauhtuu, kun se on tahtomansa saanut. Mutta ihmiset, jotka tekevät pahaa ikävystymisensä tähden, eivät heitä aseitaan pois koskaan; sillä heillä on aina ikävä. Christophe oli heidän joutilaisuudelleen sopiva uhri. Hän oli kyllä lyöty mies; mutta sellainen, joka uskalsi olla millään tavoin näyttämättä lannistumistaan. Hänestä ei ollut enää kenellekään huolta; mutta hän ei itsekään ollut muista huolissaan. Hän ei anellut ihmisiltä mitään; häntä vastaan ei voitu mitään. Hän oli onnellinen uusien ystäviensä parissa ja aivan välinpitämätön siitä, mitä hänestä sanottiinkin. Moista ei kaupunki voinut sietää. Ja rouva Reinhart ärsytti kaupunkia vieläkin enemmän kuin Christophe. Ystävällinen suhde, jossa hän oli vastoin koko kaupungin tahtoa julkisesti Christophien kanssa, tuntui rouvan puolelta suorastaan yleisen mielipiteen uhmaamiselta. Kunnon Lili Reinhart ei epäillyt ketään eikä mitään: hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt ihmisiä uhmata; hän teki niinkuin hänestä oli hyvä, välittämättä kysellä muiden mieltä. Mutta se olikin pahinta ärsytystä.
Heidän kahden käytöstä vaaniskeltiin. He eivät olleet tarpeeksi epäluuloisia. Toinen heistä oli kummallisuuksiin menevä, toinen huimapää, eivätkä he siis noudattaneet viisauden sääntöjä, kun lähtivät yhdessä ulos tai juttelivat ja nauroivat illoin kotona nojaten ulkoparvekkeen kaiteeseen. He sutkauttelivat kaikessa viattomuudessa ja tuttavuudessa sellaisia sanoja ja käyttäytyivät niin vapaasti, että hävytön juoru sai helposti vettä myllyynsä.
Eräänä aamuna tuli Christophelle nimetön kirje. Häntä syytettiin julkein ja halpamielisin sanoin rouva Reinhartin rakastajaksi. Hänen kätensä hervahtivat alas. Koskaan ei hänen mieleensä ollut tullut ajatusta rakkaudesta tai edes leikittelevästä veikeilystä Lili Reinhartin kanssa: Christophe oli siihen liian kunniallinen, hänellä oli aviorikosta kohtaan puritaaninen kauhu: tuollaisen epäpuhtaan jakamisen ajatuskin tuotti hänelle ruumiillista ja sielullista vastenmielisyyttä. Ottaa vaimo ystävältä olisi hänestä ollut rikos; ja Lili Reinhart olisi ollut viimeinen olento maailmassa, jonka kanssa hän olisi yrittänytkään sitä tehdä. Tuo naisparka ei ollut tosiaan kaunis; Christophen intohimo ei siis olisi löytänyt edes puolustusta.